"Hoi, sir William Herbert! Tulkaa tänne ja kuulkaa, mikä merkillinen
uni mitä koskaan -- -- -- Sir William, ettekö kuule? Olin olevinani
kerjäläinen! Hoi siellä! Vahtiväki! Sir William! Mitä! eikö ole täällä
ainoaakaan kamariherraa palveluksessa? Odottakaa, kyllä saavat
palkk -- --"
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi kuiskaava ääni hänen lähellänsä. "Ketä sinä
kutsut?"
"Sir William Herbertiä. Ken sinä olet?"
"Minä? Kukapa minä olisin muu kuin sisares Nan? Voi, Tom, olin sen
unohtanut! Sinä et ole viisas -- poika raukka, sinä et ole viisas; oi,
etten koskaan olis herännyt sitä tietämään taasen! Mutta, mä pyydän,
pidä nyt suus, muuten lyövät he meidät kaikki kuoliaaks!"
Hämmästynyt prinssi nousi istumaan vuoteelleen, mutta tuntuva muisto
kangistavasta löylytyksestä sai hänet palaamaan täydellisesti itseensä,
ja hän vaipui takaisin mädänneille oljilleen, surkeasti voivottaen ja
valittaen --
"Voi! Sehän ei siis ollutkaan mitään unta!"
Kerrassaan koko se raskas suru ja kurjuus, jonka sikeä uni oli
karkoittanut hänen muististaan, palasi jälleen ja hän huomasi, ettei
hän enään ollut mikään hemmoteltu prinssi palatsissa, johon kokonainen
kansa ihaellen katsoi, vaan keppikerjäläinen, hyljätty, puettu
rääsyihin, vankina luolassa eläimiä varten, ja samaa laatua kuin
roistoväki ja varkaat.
Kesken surullisia ajatuksiaan alkoi hän kuulla meluavaa hoilottamista
ja luikkaamista, luultavasti vain noin yhden tai parin talon takaa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä äkkäsi hän muutamia kovia iskuja oveen.
John Canty lakkasi kuorsaamasta ja sanoi --
"Kuka siellä koputtaa? Mitä tahot?"