"Älä solvaise minua likaisilla asioillasi. Sanon sinulle vielä, minä
olen kuninkaan poika."
Aika läimäys Cantyn leveästä kämmenestä prinssin olkapäähän lennätti
hänet horjuvana Cantyn emännän käsivarsiin, joka painoi häntä rintaansa
vasten ja suojellen häntä omalla ruumiillaan, turvasi häntä iskuista
ja mäiskähyksistä. Peljästyneet tytöt törmäsi lakaisin loukkoonsa,
mutta isoäiti törmäsi toimellisesti esiin auttamaan poikaansa. Prinssi
tempasi itsensä irti Cantyn emännästä, huudahtaen --
"Teidän ei tule kärsiä minun edestäni, hyvä rouva. Antaa näiden sikojen
täyttää tahtonsa minuun yksinään."
Tämä puhe raivostutti siat siihen määrään, että he hukkaamatta aikaa
kävit hänen kimppuunsa. Pitäen poikaa välissään pieksivät he häntä
oikein perinpohjaisesti ja suomivat sitten tyttöjen ja heidän äitinsä
selkänahkaa, nämä kun olit osoittaneet sääliä uhriin.
"Nukkumaan nyt kaikki tyyni", sanoi Canty. "Minä oon väsynyt tähän
huvitukseen."
Kynttilä oli sammutettu ja perhekunta mennyt levolle. Niin pian kuin
Canty herran ja hänen äitinsä kuorsaamiset osoittivat heidän nukkuvan,
ryömivät nuoret tytöt sinne, missä prinssi makasi, ja peittivät hänet
hellästi vilulta oljilla ja repaleilla; ja heidän äitinsä ryömi myöskin
hänen tykönsä ja pyyhki hellästi hänen hiuksiansa ja itki häntä,
kuiskaten kaiken aikaa katkonaisia lohdutuksen ja säälin sanoja hänen
korvaansa. Äiti oli myöskin kätkenyt leipäpalasen hälle syödä, mutta
pojan kärsimykset olit kokonaan vienyt hältä ruokahalun, -- ainakin
mitä tulee mustaan, mauttomaan kannikkaan. Ja prinssi oli liikutettu
vaimon rohkeasta ja kallisarvoisesta puolustuksesta ja säälistä, ja
hän kiitti vaimoa oikein hienoilla ja ruhtinaallisilla sanoilla ja
käski hänen mennä nukkumaan ja unohtaa surunsa. Ja poika lisäsi,
ettei kuningas, hänen isänsä, jättäisi vaimon uskollista hyvyyttä ja
uhraavaisuutta palkitsematta. Tämä prinssin paluu "hulluuteensa" särki
vaimon sydämmen taas, ja hän painoi poikaa painamistaan rintaansa
vasten ja palasi sitten, uiden kyynelissään, jälleen vuoteellensa.
Vaimon siinä maatessa miettien ja murehtien, rupesi hänen mieleensä
nousemaan semmoinen ajatus, että tässä kumminkin oli jotakin
käsittämätöntä, tässä pojassa, jotakin, jota ei ollut Tom Cantyssä,
hullussa tai terveessä. Hän ei voinut selittää sitä, hän ei voinut
kertoa mitä se oli; mutta kuitenkin näkyi hänen terävä äidillinen
vaistonsa tavanneen sen ja tajunneen sen. Mitäs, jos tämä poika
todellakin, kun kaikki selveni, ei olisikaan hänen lapsensa? Voi, mitä
hulluutta! Hän melkein hymyili aatokselleen, huolimatta huolistaan ja
suruistaan. No ykskaikki, hän huomasi sen olevan aatoksen, joka ei
tahtonut lähteä, vaan kummitteli hänessä kummittelemistaan. Se vainosi
häntä, vaivasi häntä, se syöpyi häneen kiinni ja kieltäytyi menemästä
tiehensä ja olemasta hänen tiedossaan. Viimein hän käsitti, ettei hän
saisi mitään rauhaa ennenkuin oli keksinyt jonkun koetuksen, joka
selvästi ja tarkasti todistaisi, oliko poika hänen lapsensa vai ei, ja
sillä tavoin ajaisi nämä kiusaavat ja kalvavat epäilykset hiiteen. No
niin, tämä oli epäilemättä oikea tie tuosta hankaluudesta; senpätähden
hän viipymättä rupesi panemaan sielunvoimansa liikkeelle keksiäksensä
tuon koetuksen. Mutta sepä juuri oli helpompi yritellä kuin saada
toimeen. Hänen ajatuksissaan pyöri ympäri toinen ehdoitus toisensa
perästä, mutta hän oli pakoitettu hylkäämään ne kaikki -- ei mikään
koetus ollut ehdottomasti varma, ehdottomasti täydellinen; ja mikään
epätäydellinen taas ei voinut häntä tyydyttää. Silminnähtävästi hän
oli kiduttanut päätänsä turhaan -- näytti selvältä, että hänen täytyi
jättää sikseen koko homma. Samalla kun tämä raskas ajatus kulki hänen
mielensä läpi, kuuli hänen korvansa pojan säännöllisen hengityksen, ja
hän tiesi siitä, että lapsi oli vaipunut uneen. Ja kun hän kuunteli
sitä, keskeytti tasaisen hengityksen pelokas, säpsähtynyt huuto,
jommoisen päästämme levotonta unta nähdessämme. Tämä satunnaisuus
antoi hänelle aatoksen, joka oli samanarvoinen kuin hänen entiset
vaivaloisesti keksityt koetuksensa yhteensä. Kerrassaan ryhtyi hän
toimeen kuumeentapaisesti, mutta hiljaa, ja sytytti kynttilän,
mumisten itsekseen: "Jos vain olisin nähnyt hänet _silloin_, olisin
tietänyt! Siitä päivästä asti hänen pienuudessaan, kun ruuti poltti
hänen kasvonsa, ei hän koskaan ole yhtäkkiä pelästynyt unestaan tai
aatoksistaan, ilman että hän olisi pyyhkäissyt silmiään kädellänsä,
niinkuin hän teki sinä päivänä; eikä niinkuin muut olisi tehneet,
kätensä sisäpuolella, vaan aina ulkopuolella -- olen sen nähnyt sata
kertaa, eikä koskaan ole asia muuttunut tai pettänyt. Niin, pian olen
sen tietävä?"
Tällä aikaa hän oli hiipinyt nukkuvan pojan luo, varjostaen kynttilää
kädellään. Hän kumarsihe varovaisesti hänen ylitsensä, tuskin
hengittäen tukahutetussa kiihtymyksessään, ja yhtäkkiä antoi hän
kynttilän valon loistaa pojan kasvoihin ja survasi rystöksillään
lattiaan ihan hänen korvansa juurella. Nukkujan silmät aukesit seppo
selälleen -- mutta hän ei tehnyt mitään erityistä liikettä käsillään.
Vaimo raukka kävi melkein auttamattomasti yllätyksen ja surun valtaan,
mutta hän koki kuitenkin peittää liikutuksensa ja saattaa poikaa
jälleen nukuksiin. Sitten hän ryömi takaisin ja tuumasi surullisesti
itsekseen koetuksensa onnettomasta tuloksesta. Hän koki uskotella, että
hänen Tominsa mielenvika oli karkoittanut tuon tavallisen liikkeen,
mutta eipä hän voinutkaan sitä tehdä? "Ei," sanoi vaimo, "hänen
_kätensä_ eivät ole tulleet hulluiksi; ne eivät niin vähässä ajassa ole
voineet unohtaa niin syöpynyttä tapaa. Oi, tämä on mulle raskas päivä!"
Ja kuitenkin oli toivo nyt yhtä uppiniskainen kuin epäilys oli ollut
ennen; hän ei voinut millään mokomin hyväksyä koetuksen antamaa
tuomiota. Hänen täytyi koettaa juttu uudestaan -- sen pettäminen oli
epäilemättä sattumus vain. Sentähden hän säikäytti poikasen unestaan
vielä toisen ja kolmannen kerran, muutamilla väliajoilla -- samoilla
tuloksilla kuin ensi kerralla. Sitten hän laahusti vuoteellensa ja meni
nukkumaan suruissa mielin, sanoen itsekseen: "Mutta minä en voi hänestä
luopua -- en, en voi, en voi -- hän _on_, kun onkin, poikani."
Kun äiti parka oli lakannut häntä häiritsemästä, ja prinssin tuskat
vähitellen olivat menettäneet kykynsä häntä kiusaamaan, ummisti painava
väsymys viimeinkin hänen silmänsä, ja hän vaipui syvään ja virkistävään
uneen. Tunti tunnilta kului, ja kuitenkin hän nukkui kuin kuollut.
Sillä tavoin kului viisi tai kuusi tuntia. Sitten hänen horroksensa
alkoi helpoittaa. Ja pian hän puoleksi nukkui, puoleksi oli valveilla.
Hän mumisi --
"Sir William!"