"Oi, olkaa armollinen, te! Minä en totta tosiaan ole mikään lordi,
vaan ainoastaan Tom Canty raukka Offal Court'ista Cityssa. Antakaa
minun, mä pyydän, nähdä prinssi, ja hän on armosta jättävä minulle
repaleeni takaisin ja päästävä minut täältä eheänä. Oi, olkaa armelias
ja pelastakaa minut!"
Näin puhuen oli poika polvillaan, rukoillen yhtä hyvin silmillään ja
kohoitetuilla käsillään kuin kielellään. Nuori tyttö näkyi olevan
kauhun vallassa. Hän huudahti --
"Te, my lord, polvillanne? -- ja _minun_ edessäni!"
Sitten hän pakeni pelästyksissään pois, ja Tom epätoivon vallassa
vaipui alas huoaten --
"Ei apua, ei toivoa. -- Nyt tulevat he kai ja vievät minut".
Sill'aikaa kun hän makasi siinä kauhistuksen vallassa, hiipivät hirveät
huhut läpi palatsin. Kuiskaukset -- sillä kuiskauksia olivat ne aina --
lensivät palvelijasta palvelijaan, lordista lady'in, kaikkien noiden
pitkäin koridoorien läpi, kerroksesta kerrokseen, salista saliin:
"Prinssi on menettänyt järkensä!"
Pian oli joka salissa, joka marmorihuoneessa ryhmäkuntia loistavia
lordeja ja ladyjä ja muutamia ryhmiä halvempaa väkeä, jotka kaikki
puhuivat vakavasti keskenään kuiskaamalla, ja jokaisista kasvoista
oli luettava kauhistus. Kesken kaikkea tuli korkea virkamies marssien
näiden ryhmäin läpi ja huudahti seuraavan juhlallisen julistuksen --
"_Kuninkaan nimessä_!"
"Ei sallita kenenkään kuunnella väärää narrin huhua, kuoleman uhalla,
eikä siitä puhua eikä viedä sitä ulos. Kuninkaan nimessä!"
Kuiskaukset lakkasit yhtä nopeasti, kuin jos kuiskaajat olisit käyneet
kuuromykiksi yhtäkkiä.
Heti sen jälkeen kuului yleinen supina koridoreissa: "Prinssi! Kas,
prinssi tulee!" Tom raukka tuli hiljaa vaeltaen syvään kumartuvien
ryhmäin ohi, kokien vastata heidän kumarrukseensa ja nöyrästi katsellen
vierasta ympäristöä, hämmästyneillä ja juhlallisilla silmillään. Suuret
aatelismiehet vaelsivat molemmin puolin häntä, saivat hänen nojautumaan
heihin ja tukivat siten hänen askeleitaan. Hänen takanaan seurasi
hovilääkäreitä ja muutamia palvelijoita.
Hetken päästä Tom oli muhkeassa huoneessa palatsissa ja kuuli oven
sulkeutuvan perästään. Hänen ympärillään seisoivat ne, jotka olivat
seuranneet häntä. Vähän matkan päässä hänen edessään makasi hyvin
suuri ja hyvin lihava mies, jonka kasvot olit leveät ja puuromaiset
ja ilme ankara. Hänen suurehko päänsä oli aivan valkonen; ja hänen
partansa, joka kävi yltympäri hänen kasvojaan, aivan kuin kehä, oli
yhtä valkonen. Hänen pukunsa oli kalliista aineksesta, mutta vanha ja
paikka paikoin karvakulu. Toinen hänen ajettuneista sääristään oli
tyynyn tukemana ja kääreihin kapaloittu. Siellä oli hiiren hiljaista,
ja kaikki olit kunnioittavassa kumarruksessa, pait ei tää mies. Tämä
synkännäköinen potilas oli tuo peljätty Henrik VIII. Hän lausui -- ja
hänen kasvonsa lämpenivät hänen alkaessaan puhua --
"Mitä nyt, my Iord Edvard, prinssini? Oletko saanut päähäsi narrata
minua surullisella pilalla, minua, sun isääsi, tuota hyvää kuningasta,
joka rakastaa sinua ja pitää sinua niin hyvänä?"
Tom kuunteli niin tarkasti, kuin hänen sokaistut hengenlahjansa
myönsivät, tämän puheen alkua; mutta kun sanat "minua, tuota hyvää
kuningasta" kohtasit hänen korvansa, silloin hänen kasvonsa vaaleni ja
hän lankesi polvilleen yhtä nopeasti kuin jos laukaus pyssystä olisi
häneen sattunut. Nostaen ylös kätensä, huudahti hän --
"Teitäkö, _kuningasta?_ Sitten olen minä todellakin hukassa!"
Tämä huudahdus näkyi hämmästyttävän kuningasta. Hänen silmänsä
vaelsivat ilman määrää toisesta toiseen, sitten ne pysähtyivät
hämmentyneinä poikaan hänen edessään. Sitten hän sanoi kovan
pettymyksen äänellä --
"Oi, minä olin luullut huhun liioittelevan totuutta, mutta minä pelkään
nyt, ettei niin olekkaan." Hän huokasi syvään, sanoen lempeällä
äänellä: "Tule isäsi luo, lapsi, sinä et ole terve."
Tom autettiin jaloilleen, ja hän lähestyi Englannin majesteettia
nöyränä ja vapisevana. Kuningas tarttui molemmin käsin pojan
pelästyneihin kasvoihin ja katseli näitä hetkisen vakavasti ja
rakkaudella, ikäänkuin tahtoisi hän niistä löytää palaavan järjen
mieluisaa merkkiä, painoi sen jälkeen tuota kiharaista päätä rintaansa
vasten ja taputti sitä lempeästi. Sitten sanoi hän --
"Etkö sä tunne isääsi, lapsi? Älähän särje mun vanhaa sydäntäni; sano
että tunnet minut. Tiedäthän kuka olen, eikös niin?"
"Kyllä tiedän. Te olette mun korkea herrani kuningas, jota Jumala
varjelkoon!"
"Totta, totta -- hyvä on -- ole rohkeampi, äläkä vapise niin. Ei täällä
ole ketään, joka tahtoisi loukata sinua, ei ketään, joka ei rakastaisi
sinua. Olet parempi nyt; paha unesi rupee lähtemään -- eikös niin?
Ja tiedäthän myös kuka olet -- eikös niin? Ethän enää anna itsellesi
väärää nimeä, kuten sanovat vastikään tehneesi?"
"Minä rukoilen teitä, ankarin herra, että uskotte minua. En ole puhunut
muuta kuin totta; olen alhaisin teidän alamaisista, en ole muuta kuin
kerjäläispoika ja olen tullut tänne ainoastaan sattumalta ja ikävän
erehdyksen kautta, ja kuitenkaan ei ole minussa mitään syytä siihen.
Olen liian nuori kuolemaan, ja te voitte pelastaa minut pienellä
sanalla vain. Oi, sanokaa se sana, sir!"
"Kuolemaan? Älä puhu semmoisia, prinssi rakas -- rauhoita, rauhoita
levotonta sydäntäsi -- sinä et tule kuolemaan!"