Tom korkeudessaan.
Tom Canty, jätettynä yksin prinssin kabinettiin, käytti tätä
tilaisuuttaan hyvin. Hän käänsihe oikealle ja vasemmalle ison peilin
edessä, ihastellen ihailtavaa pukuaan; sitten kulki hän edes takaisin,
matkien prinssin jaloa ryhtiä ja tutkien tarkoin peilistä tuloksia.
Sitten veti hän tupesta tuon kauniin miekan, kumartui, suuteli sen
lehteä ja painoi sitä rintaansa vasten, kuten hän oli nähnyt erään
jalosukuisen sotilaan tekevän, kun tämä tervehti Tower'in päällikköä,
noin viisi tai kuusi viikkoa ennen, milloin sanottu sotilas jätti
Norfolk'in ja Surreyn suuret lordit päällikön käsiin vangittaviksi. Tom
leikitsi sitten tuon kalleilla kivillä koristetun väkipuukon kanssa,
joka riippui hänen reidellään; hän tutkisteli tarkasti kalliita ja
valikoittuja koristuksia huoneessa; hän istui koetteeksi jokaiselle
noista kallisarvoisista tuoleista ja ajatteli kuinka ylpeä hän olisi,
jos koko Offal Court'in sakki nyt saattaisi tirkistää tänne sisään ja
nähdä hänet hänen loistossaan. Hän kummeksi, tokko he uskoisivat niitä
ihmeellisiä kertomuksia, joita hällä oli kerrottava tultuaan kotiin,
taikka tokko he pudistelisit päätänsä sanoen, että hänen kiihoittunut
mielikuvituksensa lopuksi oli sysännyt hältä järjen nurin niskoin.
Puolen tunnin perästä juolahti yhtäkkiä hänen muistiinsa, että prinssi
oli mennyt jo aikoja sitten. Heti rupesi hän tuntemaan yksinäisyyttään
ja alkoi pian kuunnella, alkoi ikävöidä. Hän lakkasi leikkimästä
kauniiden esineiden kanssa ympärillään; hän kävi levottomaksi, sitten
rauhattomaksi, viimein tuiki tuskalliseksi. Jos nyt joku tulisi ja
näkisi hänet prinssin vaatteissa, ja jos ei prinssi olisi saapuvilla
selittämässä asiaa! Eiköhän he ensiksi toimittaisi hänet hirteen
ja vasta sitten kävisi tutkimaan seikkaa? Olihan hän kuullut, että
tämän maailman mahtavat eivät pidä niin suurta lukua pikku asioista.
Hänen pelkonsa nousi nousemistaan; ja vavisten aukaisi hän hiljaa
oven etuhuoneeseen, päättäen lähteä pakoon ja etsiä prinssin sekä
hänen kauttansa suojelusta ja vapautta. Kuusi loistokkaasti puettua
säätypalvelijaa ja kaksi nuorta, suurisäätyistä hovipoikaa, puettuja
kuin perhoset, sänttäsi jaloilleen ja kumartui syvään hänen edessänsä.
Hän vetäytyi sukkelasti takaisin ja pani kiinni oven. Hän lausui:
"Oi, he ivaavat minua! He käyvät kantelemaan. Oi, miksi tulinkaan tänne
hukkaamaan elämäni?"
Hän käveli edes takaisin lattialla, hirveän pelon ja vavistuksen
vallassa, kuunnellen ja säpsähtäen jokaisen vähimmänkin kajahduksen
kuuluessa. Hetken päästä ovi lensi auki ja eräs silkkipukuinen
hovipoika ilmoitti --
"Lady Jane Grey!"
Ovi sulkeutui, ja nuori suloinen tyttö, rikkaasti puettuna, hypähti
häntä vastaan. Mutta yhtäkkiä seisahtui tyttö ja sanoi huolehtivalla
äänellä --
"Ooh, mikä vaivaa teitä, my lord?"