"Taas ulkona tähän aikaan yöllä eikä ropoakaan taskussa kotiin, tiiän
mä! Jos niin on, enkä mä musertais jok'ainoaa luuta sun kuivassa
ruumiissas; niin en olis John Canty, vaan joku toinen."
Prinssi väänsihe irti, pyyhkäisi tietämättään saastutetun olkansa ja
sanoi malttamattomasti.
"Sinäkö todellakin olet _hänen_ isänsä? Suokoon taivas, että niin olisi
-- silloin tulet sinä myöskin noutamaan hänet pois ja saattamaan minut
kotiin."
"_Hänen_ isänsä? En ymmärrä mitä sä meinaat; mutta mä tiiän, että minä
oon _sinun_ isäs, ja sen sä pian saat syytä -- --"
"Ooh, älä pilaa, älä petä minua, älä viivyttele! -- Olen väsynyt, olen
haavoittunut, on jaksa enää. Vie minut isäni, kuninkaan luo, ja hän on
tekevä sinut rikkaammaksi kuin olet ollut hurjimmissakaan unissas. Usko
minua, mies, usko minua! -- Minä en valehtele, minä puhun ainoastaan
totta! -- auta minua ja pelasta minut! Minä olen totta tosiaan Wales'in
prinssi!"
Aivan ällistyksissään tuijotti mies poikaan, ravisteli päätään ja
mutisi --
"Poika on yhtä väärä päästään kuin raivohullu hulluin huoneessa!"
-- Sitten sieppasi hän häntä kauluksesta taaskin ja sanoi raa'asti
nauraen ja kiroten: "Mutta olkoon hän hullu tai ei, niin Canty eukko
ja minä pian löyämme pehmeimmät paikat hänen luissaan, tai minä en ole
rehellinen mies!"
Tämän perästä laahasi hän tuon hullun ja pyristelevän prinssin pois ja
katosi läheiseen pihaan, ja häntä seurasi naurava ja rähisevä parvi
inhimillisiä syöpäläisiä.