Prinssin vastukset alkavat.
Monta tuntia kestäneen ahdistuksensa ja vainouksensa perästä jätti
väkijoukko pienen prinssin kuitenkin rauhaan. Niinkauan kun hän oli
pystynyt raivoamaan jätkiä ja heidän kaltaisiaan vastaan ja pitelemään
heitä kuin kuningas ja jakelemaan kuninkaallisia komentosanoja,
jotka näin ollen olivat mitä hauskimpaa naurunsyytä, niinkauvan oli
hän todellakin huvittava; mutta kun väsymys viimein pakoitti hänet
vaikenemaan, ei hän enää kelvannut kiusankappaleeksi joukkiolle, joka
sen tähden etsi jotain hauskuutta muilla markkinoilla. Hän katseli
nyt ympärilleen, mutta ei voinut tuntea paikkaa, missä hän oli. Hän
oli jossakin Londonin cityssä -- siinä kaikki mitä hän tiesi. Hän
kulki sinne tänne aivan arviolta, ja vähän ajan kuluttua alkoivat
talot harveta ja ohiajajat vähentyä. Hän kylpi veriset jalkansa
purossa, joka virtaili siinä, missä Farringdon Street nyt käypi;
viipyi tässä muutaman minuutin, jatkaen sitten taas matkaansa, ja
tuli kohta perästäpäin suurelle kentälle, jossa oli vain muutamia
hajallisia taloja ja eräs mahtava kirkko. Hän tunsi tämän kirkon.
Rakennustelineitä oli sen ympäri, ja siellä täällä työväkeä joukoissa;
kirkkoa paraikaa oikein huolekkaasta korjattiin. Prinssi sai voidetta
sydämmelleen -- hän tunsi vastuksensa olevan lopussa nyt. Sanoi
itseksensä: "Täss' on vanha Mustain Veljesten kirkko, jonka kuningas,
isäni, otti munkeilta ja antoi lahjaksi köyhille ja hyljätyille
lapsille ja risti sen uudestaan Kristuksen kirkoksi. Oikein ilolla nämä
lapsiparat ovat palvelevat sen miehen poikaa, joka on heille tehnyt
niin jalomielisen työn -- ja sitä kernaammin kuin tämä poika nyt on
yhtä köyhä ja avuton kuin kukaan, joka on saava turvaa täällä tänään
tai milloin hyvänsä."
Hän oli jo keskellä suurta poikajoukkoa, jotka juoksivat, hyppäsivät,
löivät pallia ja olivat vilppisillä eli muuta lastenleikkiä
harjoittivat, ja vieläpä sangen meluisasti. He olivat kaikki puetut
samalla tavoin ja sen muodin mukaan, joka siihen aikaan vallitsi
palvelijoissa ja oppipojissa -- se on: jokaisella oli päälaellaan
pieni, litteä musta hattu, josta ei ollut pään peitoksi, se kun oli
niin pikkuinen kuin teevati, eikä se myöskään ollut komea; sen alta
riippui hiukset ilman jakoa otsaan ja olivat siinä leikatut tasan;
kaulassa riippui kirkkoa muistuttava nauha; sininen nuttu, joka
keveltyi tiiviisti ruumiin mukaan ja ulottui noin polviin asti tai
alemmas; pitkät hihat; leveä punainen vyö; keltaiset sukat, sidotut
kiinni polvien ympäri; matalat kengät suurilla metallisoljilla. Se oli
kylliksi ruma puku.
Pojat seisottivat leikkinsä ja parveutuivat prinssin ympäri, joka
synnynnäisellä arvokkaisuudella sanoi --
"Hyvät pojat, sanokaa teidän herrallenne, että Edward, Wales'in prinssi
haluaa häntä puhutella."
Näiden sanojen johdosta nousi ankara melu, ja eräs julkea junkkari
sanoi --
"Sinä olet kenties hänen armonsa sanansaattaja, kerjäläinen?"
Prinssin kasvot kävit punaisiksi suuttumuksesta, ja hänen oikea kätensä
lensi lanteille, mutta siellä ei ollut mitään. Tulipa nyt oikein naurun
myrsky, ja eräs poika sanoi --
"Näittekö, pojat? Hän luuli, että häll' oli miekka -- kenties on hän
prinssi itse?"
Tämä puuska synnytti lisää naurua. Edvard parka ojensihe ylpeästi ja
sanoi --
"Minä olen prinssi; ja se ei sovi teille, jotka elätte kuninkaan, mun
isäni, hyvyydestä, että menettelette noin minua kohtaan."
Tämä puhe oli hirveän huvittava, kuten nähtiin naurusta. Se nuormies,
joka ensin oli puhunut, huusi tovereilleen --
"Hoi, te siat, orjat, hänen ruhtinas-isänsä ruokavieraat, miten
menettelette te? Alas polvilleen jok'ainoa, ja kunniaa hänen kuninkaan
ryhdilleen ja ruhtinaan rievuilleen!"
Raivokkaalla riemulla panivat he polvilleen jok'ainoa sorkka ja tekivät
pilkallisesti kunniaa uhrilleen. Prinssi potkaisi lähimpää poikaa
jalallansa ja sanoi ylpeästi:
"Tuossa saat, kunnes huomispäivä tulee ja minä saan hirsipuun sulle
raketuksi!"
Tämä ei ollut enään leikintekoa -- se oli enemmän kuin pilaa. Nauru
taukosi silmänräpäyksessä, ja raivo astui sen sijaan. Tusina poikia
huusi --
"Viedään hän pois! Hevoslampeen, hevoslampeen! Miss' ovat koirat? Lion,
se se! Fangs, se se!"
Ja nyt seurasi rähäkkä, jommoista ei Englanti ollut nähnyt ennen -- sen
valtaistuimen perijän pyhää personaa rääkättiin alhaison käsissä ja
revittiin koiran hampaissa.
Kun yö viimein teki lopun tästä päivästä, löysi prinssi itsensä kaukana
sakeimmassa osassa Cityä. Hänen ruumiinsa oli runneltu, hänen kätensä
vuosivat verta, ja hänen repaleensa oli kokonaan mudassa ja ravassa.
Hän vaelsi yhä sinne tänne ja tuli yhä enemmän pyörälle päästään ja
niin väsyneeksi ja heikoksi, että hän töin tuskin voi vetää toista
jalkaa toisen perästä. Hän oli lakannut tekemästä kysymyksiä ihmisiltä,
sillä tämä ei tuottanut hälle tietoja, vaan ainoastaan herjausta. Hän
mutisi itsekseen: "Offal Court -- se on sen paikan nimi; jos mä voin
sen löytää, ennenkun mun voimani ovat täysin lopussa ja minä uuvun
siihen paikkaan, silloin olen minä pelastunut -- sillä väki siellä on
vievä minut palatsiin ja todistava, etten minä ole kukaan heistä, vaan
todellinen prinssi, ja kaikki on oleva entisillään." Ja monta kertaa
palasi myöskin hänen muistinsa siihen raakaan kohteluun, jota hän
oli kärsinyt pojilta Kristuksen vierasmajassa,[2] ja hän sanoi: "Kun
minä tulen kuninkaaksi, niin ei heillä ainoastaan ole oleva leipää ja
suojaa, vaan myöskin opetusta kirjoista; sillä mitä merkitsee täysi
vatsa, kun sielu nääntyy nälkään ja sydän myöskin. Tämän kaiken olen
minä pitävä tarkasti muistissa, ettei tämän päivän läksy menisi multa
hukkaan, ja että mun kansani tulisi siitä hyötymään; sillä oppi tekee
sydämmen lempeämmäksi ja vaikuttaa hellyyttä ja hyvyyttä."
Kynttilän valot alkoivat välkähtää, sadetta rupesi tulemaan, tuuli
tulla tömähti, ja synkkä ja myrskyinen yö oli lähenemässä. Suojaton
prinssi, Englannin valtaistuimen koditon perillinen, yhä jatkoi
haasutustaan, syventyen aina syvempään kuraisilla kujakaduilla, missä
köyhyyden ja kurjuuden kansaparvet kuin muurahaiset kuhisivat keskenään.