TOINEN LUKU.

Tomin lapsuuden elämä.

Hypätään yli muutamia vuosia.

London oli viisitoista sataa vuotta vanha ja oli suuri kaupunki sen

ajan käsityksen mukaan. Sillä oli satatuhatta asukasta -- muutamat

arvelevat kaksi sen vertaa. Kadut oli sangen ahtaat, koukkuiset ja

likaiset, erittäinkin siinä kaupungin osassa, missä Tom Canty asui,

joka taasen ei ollut kaukana Londonin sillalta. Talot olivat puusta,

toinen kerros ulottui hyvän matkaa ensimmäisen sivu, ja kolmas pisti

niinikään kappaleen taivalta toisen ulkopuolelle. Mitä korkeammiksi

talot kasvoivat, sitä leveämmiksi kasvoivat ne myös. Siinä oli

ensiksikin kehä lujista palkeista, joiden välissä oli vahvaa ainesta,

kaikki päällystetty muuriseoksella. Palkkien päät oli maalattu

punaisiksi tai sinisiksi tai mustiksi, omistajan mielen mukaan, ja tämä

antoi taloille oikein ihailtavan ilmeen. Ikkunat olit pienet, niiden

ruudut muistuttivat diamanteista, ja ne avattiin ulospäin, saranoista

kuten ovet.[1]

Talo, jossa Tomin isä asui, oli pienellä umpikujalla, jota sanottiin

Offal Court'iksi eli Tunkiotaloksi ja joka ulottui Pudding Lane'en

asti. Se oli pieni, ränstynyt ja rampa, mutta se oli kuitenkin

täpötäynnään surkean köyhiä perheitä. Cantyn sukukunta asui eräässä

kolmannen kerroksen huoneessa. Äidillä ja isällä oli leposijan tapainen

yhdessä loukossa; mutta Tom, hänen isoäitinsä ja hänen molemmat

sisarensa, Bet ja Nan, eivät olleet rajoitetut mihinkään vissiin sijaan

-- heillä oli koko lattia itseänsä varten, ja he saivat maata missä

mieli teki. Oli siellä jäännöksiä parista villapeitosta ja muutamia

lyhteitä vanhoja ja likaisia olkia, mutta näitä ei oikeastaan voinut

sanoa makuusijoiksi, sillä ne eivät olleet siksi järjestetyt; aamulla

potkittiin ne yhteen läjään ja illalla valikoittiin siitä yöksi miten

sopi.

Bet ja Nan olit kaksoisia kuudennellatoista. He olivat hyväsydämmisiä

tyttöjä, likaisia, puettuja ryysyihin, eivätkä tietäneet opista tämän

taivaallista. Heidän äitinsä oli heidän kaltaisensa. Mutta isä ja

isoäiti olit pari pirua. He joivat itsensä juovuksiin milloin vain

voivat; sitten he tappelit joko keskenään tai kenen kanssa hyvänsä,

joka sattui heidän tiellensä; he kiroilivat ja sadattelivat alinomaa,

selvinä ja päissään. John Canty oli varas ja hänen äitinsä kerjäläinen.

He tekivät lapsista kerjäläisiä, kun eivät pystyneet niistä varkaita

tekemään. Kaiken sen viheliäisyyden seassa, joka asui tässä talossa,

mutt'ei suinkaan siitä eläen, oli myöskin eräs kunnollinen vanha

pappi, jonka kuningas oli ajanut pois hänen kotoaan antaen muutaman

rovon eläkkeeksi, ja hänellä oli tapana ottaa lapset erillensä ja

salassa opettaa heille oikeaa tietä. Isä Andrew pänttäsi siis Tomille

päähän vähän latinaa ja opetti häntä lukemaan ja kirjoittamaan; ja hän

olisi tehnyt samaa tytöillekin, mutta nämä pelkäsivät ivaa ystäväinsä

puolelta, jotka eivät olisi voineet kärsiä mokomaa hullunkurista taitoa

heissä.

Koko Offal Court oli muuten samallainen mehiläispesä kuin Cantyn

perhe. Juopumus, mässääminen ja tora oli siellä leipänä jokainen yö ja

melkein yö läpeensä. Särkyneet päät olit yhtä tavallista kuin nälkä

tällä paikalla. Mutta pikku Tom ei ollut kuitenkaan onneton. Hänen oli

kyllä paha ollaksensa, mutta mistään paremmasta hän ei tiennyt. Hänen

oli ollaksensa niinkuin kaikkein poikain Offal Courtissa; senpätähden

hän otaksui että kaikki oli kuten olla piti ja hyvää kyllä. Kun hän

tuli kotiin tyhjin käsin yöksi, tiesi hän kyllä, että hänen isänsä

haukkuisi häntä ja pieksisi häntä pahanpäiväisesti ensin, ja että sen

perästä tuo hirmuinen isoäiti tekisi saman työn uudestaan; sekä että

hänen nälkään nääntyvä äitinsä yön mittaan hiivittäisi hänen luoksensa

salassa viheliäisen leipäpalansa, jonka äiti oli näännyttämällä

itseään säästänyt pojalle, vaikkapa useinkin isäntä ja isäukko ryntäsi

tänkaltaisen petoksen harjoittamisesta äidin päälle ja jakoi siitä

asianomaiset selkäsaunat.

Ei, Tomin elämä kävi mukiinsa, erittäinkin kesällä. Hän kerjäsi juur

niin paljon kuin tarvittiin hänen selkänsä säilymiseksi kotosalla,

sillä lait kerjäämisestä olit ankarat ja rankaisut kovat. Niin käytti

hän suuren osan ajastaan kuultelemalla hyvän isän Andrew'in ihania

vanhoja tarinoita ja satuja jättiläisistä ja haltijoista, kääpiöistä ja

hengettäristä ja noidutuista linnoista ja loistavista kuninkaista ja

prinssilöistä. Hänen päänsä kasvoi täyteen näitä kummallisia asioita,

ja monena yönä, kun hän pimeässä makasi puutevuoteellaan eli pistävillä

oljillaan, väsyneenä, nälkäisenä ja hellänä löylytyksestä, laski hän

mielikuvituksensa valloilleen, unhoitti pian piinansa ja pistoksensa

ja kuvaili herkullisissa väreissä itselleen aivan viehättävän elämän,

jossa hän oli jumaloittuna prinssinä kuninkaallisessa palatsissa.

Vähitellen rupesi häntä vaivaamaan öin ja päivin tämä tämmöinen

toivomus: saada omin silmin nähdä oikein oikeaa prinssiä. Kerran puhui

hän siitä muutamille tovereilleen Offal Courtissa; mutta he tekivät

hänestä niin säälimätöntä pilkkaa, että hän siitä hetkestä asti oli

iloinen, kun sai pitää unelmansa itseään varten.

Hän luki usein papin vanhoja kirjoja ja sai hänet niitä selittelemään

ja tulkitsemaan. Poikasen unelmat ja harrastukset vaikuttivat

vähitellen joitakuita muutoksia hänessä. Hänen unelmaväkensä oli niin

hienoa väkeä, että hän rupesi suremaan rääsyistä pukuansa ja likaansa

ja toivomaan tulla puhtaaksi ja käydä paremmassa puvussa. Hän jatkoi

leikkiään joen mudassa ja tekikin sitä suurella halulla; mutta ei hän

enää loiskinut Thamesissa yksinään huviksensa, vaan hän rupesi näkemään

lisättyä arvoa siinä niiden pesujen ja puhdistusten tähden, jotka

yhtyivät siihen.

Tom sai aina nähdä jotakin tanssiriu'un ympärillä Cheapsidessa ja

markkinapaikoilla; ja silloin tällöin hän ja loput Londonista sai

tilaisuuden nähdä sotaisen paraadin, kun joku mainehikas onneton

vietiin vankina Tower'iin joko maitse tai paatilla. Eräänä kesäpäivänä

näki hän, miten tuo Anna Askew parka ja kolme miestä poltettiin

kaakinpuulla Smithfield'issa, ja kuuli erään virkaheittopiispan pitävän

heille puheen, josta hän ei välittänyt. Niin Tomin elämä oli, kun

kaikki kävi ympäri, vaihtelevaista ja mieluista kyllä.

Vähitellen rupesi Tomin lukeminen ja uneksuminen ruhtinaallisesta

elämästä tekemään semmoisen vaikutuksen häneen, että hän tietämättänsä

alkoi _oletella_ niinkuin prinssi. Hänen puhetapansa ja käytöksensä

kävit ihmeellisen kohteliaiksi ja sievisteleviksi, koko hänen

seurapiirinsä kummastukseksi ja iloksi. Mutta Tomin vaikutus tähän

nuoreen kansaan alkoi nyt päivä päivältä kasvaa; ja lopulta se rupesi

katsomaan häneen eräänlaisella kummastelevalla kunnioituksella,

kuin johonkin korkeampaan olentoon. Hän näkyi tietävän niin

paljon! ja hän osasi tehdä niin paljon merkillistä ja kertoa niin

monista merkillisistä jutuista! Ja tuon kaiken ohessa oli hän niin

syvämietteinen ja viisas! Mitä Tom sanoi ja mitä hän teki kertoivat

pojat vanhemmilleen; ja nämä rupesivatkin pian kyllä puhumaan Tom

Cantystä ja katselemaan häntä erittäin lahjakkaana ja tavattomana

olemuksena. Täysikasvuiset ihmiset asettivat usein sekavat asiansa

Tomille selviteltäviksi ja saivat ihmetellä sitä ymmärrystä viisautta,

jolla hän heidän kysymyksensä ratkaisi. Itse teossa hän oli tullut

sankariksi kaikille, jotka tunsivat hänet, paitse ei hänen omalle

perheelleen -- tämä yksinään ei nähnyt mitään hänessä.

Hiljaisuudessa, vähitellen oli Tom järjestänyt itselleen oman

kuninkaallisen hovin! Hän oli prinssi; hänen erityiset toverinsa olit

henkivartioita, kamariherroja, tallimestareita, passaavia lordia ja

ladiesia, sekä kuninkaallinen perhe. Joka päivä tämä valeprinssi

vastaanotettiin niillä tekojuhlallisuuksilla, jotka Tom oli lainannut

romantillisista kirjoistaan; joka päivä tuon tekokuningaskunnan suuret

asiat pohdittiin kuninkaallisessa neuvostossa, ja joka päivä hänen

tekokorkeutensa antoi käskyjä luulo-armeijoilleen, laivastoilleen ja

varakuninkailleen.

Sen perästä meni hän tiehensä repaleissaan ja kerjäsi kokoon muutaman

lantin, söi suuhunsa leipäkannikkansa, sai tavalliset korvapuustit ja

haukkumasanat, ojensi sitten itsensä niukoille ja likaisille oljilleen

ja palasi tyhjään suuruuteensa unissaan.

Ja hiljoilleen kasvoi hänessä toivomus päästä näkemään oikein oikeaa

prinssiä, silmästä silmään, kasvoi päivä päivältä ja viikko viikolta,

kunnes se toivomus lopulta tukehutti kaikki muut toivomukset ja tuli

hänen elämänsä ainoaksi himoksi.

Eräänä tammikuun päivänä, tavallisella kerjuuretkellään, kulki hän

toivottomana ylös- ja alaspäin Mincing Lane'n ja Little East Cheap'en

seutukuntaa, tunti tunnin perästä, avojaloin ja viluissaan, katsellen

sisään ikkunoista ruokatavarapuoteihin ja halusta himoillen noita

pulleita sianlihapiirakkoja ja muita paistitaiteen keksintöjä, joita

niissä ylvästeli -- hänen mielestään nämä tämmöiset herkkupalat olit

vain enkeleitä varten; se on, päättäen hajusta, ne olit sitä -- sillä

hänellä ei koskaan ollut sitä onnea ollut, että tuommoisen olisi

omistanut tai syönyt. Oli jääkylmä vihmasade; ilma oli pimeänpuoleinen,

ja päivä oikein mieltä musertava. Illalla tuli Tom kotiin niin märkänä

ja väsyneenä ja nälissään, että jopa hänen isänsäkin ja isoäitinsä

huomasit pojan hukallisen tilan ja tulit liikutetuiksi -- heidän

tavallaan; jonka tähden he antoivat hälle pari korvapuustia ja

lähettivät hänet makaamaan. Kauvan aikaa hänen kipunsa ja nälkänsä,

rakennuksessa kaikuvat kiroukset ja tappelemiset pitivät häntä

valveilla; mutta viimein hänen ajatuksensa juoksivat pois kaukaiseen,

romantilliseen maahan, ja hän vaipui uneen jalokivestä ja kullasta

hohtavien prinssilöiden seurassa, jotka asuivat isoissa palatseissa ja

joilla oli palvelijoita kumartelemassa heitä ja juoksemassa sinne tänne

heidän käskyjänsä täyttämään. Ja sitten, kuten tavallista, näki hän

unessaan että _hän_ itse oli prinssi.

Koko yön loisti tämä kuninkaallisen komeuden sädekehä hänen ylitsensä;

hän liikkui suurten lordien ja ladiesien joukossa ja valovirtain

hohteessa, hengittäen kukkien tuoksua, juopuen hurmaavaan soitantoon ja

vastaten tuon loistavan joukkueen kunnioittavaan kumarrukseen, kun se

hajaantui kahden puolen jättääksensä hänelle tietä -- vastaten siihen

milloin miellyttävällä hymyllä, milloin nyökkäämällä kuninkaallista

päätään.

Ja kun hän heräsi aamulla ja katseli kurjuutta ympärillään, oli hänen

unellansa ollut tavallinen vaikutus häneen -- se oli saattanut hänen

ympärystönsä likaisuuden tuhatkertaisesti näkyvämmäksi, ja silloin tuli

vain katkeruutta, sydämmensärkyä ja kyyneleitä.

Prinssi ja kerjäläispoika · 第 6 / 116 题