Kesäk. 10:nä 1910.
Olen palannut. Tunnen välinpitämättömyyttä. Minusta näytti, että
olen kaukana elämästä ja kaikesta, että olen yksin ja hyljättynä.
Ja ihmettelin, että olin voinut toivoa noita nuoria käsiä edes
hetkeksikään. Minua ellottaa oma itseni ja minä häpeän.
En tuntenut olevani välttämätön ja rakas sinulle. Tuskin katsoit
minuun, kun keskustelit kanssani.
Oi Mladen, etkö voi vähääkään siitä rakkaudesta, jota tunsit äitiäsi
kohtaan, luovuttaa minulle?
Juhlapäivällisen jälkeen ilmoitin sinulle, että Julia on sairaana. Sinä
olit vaiti. Lähdetkö nyt kotiin? kysyin minä.
Miksi loit minuun niin hämmästyneen, vihaisen silmäyksen? Vihaatko
isääsi ja kotiasi?
Oi Irene, minä pelkään elämää senjälkeen kun sinun kätesi, jotka sitä
tasoittivat, ovat muuttuneet kylmiksi.
Julia katsoi minun sisään astuttuani oveen, ikäänkuin odottaen sen
vielä kerran aukenevan. Sinulle.
Kerroin hänelle miten Zagrebissa kävi. Ilmoitin sinun jääneen vielä
muutamien välttämättömien seikkaili vuoksi — hän ei puhunut mitään.
Jonkinlainen tuskaisa huumori saa minut naurahtamaan ja houkuttelee
hymyn huulilleni, kun ajattelen, kuinka järjettömästi ja aiheettomasti
ihminen piinaa itseänsä.
Mutta kaikista elämän tuskista useimmat ovat naurettavia ja
vähäpätöisiä. Tiedän sen, vaan sittenkin...
Olen sittenkin levoton, haaveilen kuitenkin niin naurettavasti. Niin
tyhmästi.
Jos tämä elämä voisi olla vielä elämättä, jos minun ei pitäisi olla
täällä yksin ja hyljättynä.
Jos sinä olisit Julian kanssa täällä ja jos te yhdessä sovittaisitte ja
uudestaanrakentaisitte minun ja elämän välit!