Kesäk. 9:nä 1910.
Viime yönä minua kutsuttiin — Julian luokse. Menneisyyttäni muistellen
olin unohtanut hänet.
Kun soitettiin, tiesin, että minua etsitään hänen luoksensa. Tuli se,
mitä odotin ja pelkäsin; mitä en voinut estää.
Tuli vielä pahempaakin.
Jotain, minkä vuoksi en levännyt koko yönä. Kävelin huoneessani
aamunkoittoon saakka.
Mutta sinulle, poikani, olen velkaa totuuden, ja minä annan sen
sinulle, jotta näkisit, mitä on elämä, mitä on ihminen, ja että sinulla
olisi sääliä molemmille.
Julia, niin kertoi hänen äitinsä minulle, oli päivällä palannut
viinitarhasta heikkona ja väsyneenä ja liikkunut koko päivän
edestakaisin huoneissa levottomana kuin varjo. Illalla hänen silmänsä
ja kasvonsa saivat kostean hehkun. He näkivät hänen olevan kuumeessa
ja olivat tahtoneet lähettää noutamaan minua, mutta hän oli kieltänyt
ehdottomasti. — Sairas oli laskettu vuoteelle ja oli hän nukahtanut
pian. Äiti oli valvonut hänen vieressään, mutta nähtyään hänen
rauhoittuneen, laskeutunut itsekin levolle. Hän oli yhtäkkiä herännyt
tyttärensä rajuun yskänpuuskaan, hypähtänyt ylös sängystä, ja nähnyt
hänen sylkevän verta.
Sairas oli rauhallinen, vain väsynyt kuumeesta, kun menin häntä
katsomaan.
Kumarruin hänen puoleensa aikoen paljastaa hänen rintansa... mutta
hänen hennot käsivartensa kiertyivät kaulaani ja nuori, kaunis pää
painautui kasvojani vasten. — »Olen odottanut sinua», kuiski hän
korvaani. »Miksi et tullut aikaisemmin? Aukealla on lämmintä. Emme mene
sinne. Vie minut metsän varjoon — rakas, armas!»
Ja minun lävitseni virtasi jotakin sanomattoman suloista ja
tuskallista, se pysähdytti vereni ja ajatusteni juoksun, se ikäänkuin
viilsi lihaksiani niin, etten voinut liikahtaa.
Ja minä toivoin, etteivät ne kädet hellittäisi koskaan otettaan, vaan
syleilisivät ikuisesti minua.
Yhden silmänräpäyksen, vain yhden silmänräpäyksen. Silloin olin taas
lääkäri.
Julia voi huonosti, Mladen. Hän menehtyi ikävästä nähdä sinua, piinasi
itseään, ajatellessaan, minkä vuoksi lähdit niin äkkiä. Hän lohduttausi
sillä, että sinä kutsut hänet promotioosi, mutta kun et sitä tehnyt,
voitti tuska tuon hennon, sairaalloisen olennon, tehden hänet todella
sairaaksi.
Pelastanko hänet? Meneekö tämä hyökkäys ohi ilman pahempia seurauksia?
Minä voisin, jos hän tahtoisi. Jos sinä tahtoisit. Jos ottaisit hänet
syliisi hellästi, kärsivällisesti, valmiina suojelemaan häntä. Niinkuin
äitisi suojeli kaikkea, mikä oli heikkoa ja tarvitsi hänen apuansa.
Niin, sinua Julia tarkoitti sanoillaan. Sinua hän kosketti minussa.
Mutta että olin yhden hetken, vaikkapa vain yhden silmänräpäyksen
toivonut hänen puhuvan siten minulle — se se minut tekee levottomaksi,
pelokkaaksi.
Ja kun sitten olin vaihtanut hänen vanhempainsa kanssa jonkun sanan
toisessa huoneessa; kun olin heitä rauhoittanut antaen toiveita Julian
parantumisesta, virkkoi hänen äitinsä:
— Tiesin kyllä, että häntä jokin painaa, mutta arvasin väärin.
Se täytti minut inholla.
Julia-parka! Kun lakkaat hourailemasta, lepertelee äitisi vuoteesi
ääressä, että olet ilmaissut salaisuutesi, ja ehdottaa sinulle
avioliittoa minun kanssani...
Kuinka kummalliselta se ajatus tuntuu minusta.
Julia, pikku Julia!