Kesäk. 8:na 1910.
Matkustin kotiin kummallisessa mielentilassa. Kuin pitkien, unettomien,
hurjien öiden jälkeen, tai kuin vaikeasta sairaudesta parannuttua, kun
aivot vielä ovat lamassa, eikä tiedetä mikä on todella tapahtunut ja
mikä on vain kuvittelua.
Vain yksi väikkyi yli kaiken mielessäni. »Kotiin!» Se ikäänkuin humisi
korvissani, »kotiin» pauhasi sisälläni ja minä kiiruhdin kuin käskyä
noudattaen. Silloin valtasi minut eräänlainen pelko, josta turhaan
koetin vapautua. Astuin ulos junasta, harhailin ympäristöllä ja palasin
uudelleen junaan.
Kaikkialla vallitsi suuri, äänetön rauha. Autiot tiet, suljetut
hotellit, tyhjät majatalot, jotka vähän aikaa sitten olivat täynnä
iloisia, vilkkaita ihmisiä, laulua ja naurua. Sumu laskeutui vuorilta
laaksoon ja painosti sydäntä. Silloin näyttäytyi odottamatta, yht'äkkiä
aurinko, vuorten puhtaanhohtoiset huiput sukelsivat ylös harmaasta
usvamerestä kiipien taivasta kohti. Myöskin kaukaiset metsät saivat
osansa tästä kuninkaallisesta purppurasta ja kullasta, tehden ne tuhat
kertaa kauniimmiksi kuin mitä ne ovat yksitoikkoisessa vihreydessään.
Puhtaat, tasaiset vuorijonot ja häipyvät metsät vetivät minua
puoleensa. Semeringillä astuin uudelleen pois junasta, kuljeskelin
yksinäisillä vuoripoluilla, katselin kuinka usva hiljaa liiteli ja
odotin jonkinlaisella taikauskolla, pääsevätkö kukkulat ja metsät
sumusta auringonvaloon. Ja kun se oli tapahtunut, vilkastuin, astelin
melankoolisen iloisena hiljaisessa, lehtiään varistelevassa metsässä,
joka oli keltainen kuin auringonkulta, ja punainen kuin punaisin veri.
Jotain tyynnyttävää tunkeutui sieluuni, poisti usvan aivoistani.
Parannuin entiselleni noilla äänettömillä kunnailla, lähellä suurta
kuolemaa, joka liitelee metsien yläpuolella.
Kunnes kylmä tuulenviima alkoi puhallella, repien sadetta ja lunta.
Silloin minä saavuin kotitanhuville, vieden muassani kuolevan luonnon
kauneuden — — —
* * * * *
Oli sumuinen, epämiellyttävä yö kun pysähdyin taloni eteen. Ensimäisen
kerroksen ikkunoista loisti miellyttävä, kiehtova valo, — luodessani
katseeni sinne tuntui kuin olisin löytänyt jonkin kauan etsimäni.
Tunsin hyväilevää väristystä otsallani ja tunnetta ruumiissani; otin
avaimen taskustani ja aukasin nopeasti oven.
Astuessani kenenkään huomaamatta eteiseen, kuulin hiljaista,
katkonaista pianonsoittoa ikäänkuin sormet olisivat hapuilleet
koskettimilla turhaan etsien sielussa sointuvaa säveltä. Menin
ensimmäiseen pimeään huoneeseen. Toisessa huoneessa istui Irene pianon
edessä kynttiläkruunun valossa, mutta minusta se valo näytti tulevan
hänestä itsestään. Huolimatta vasenta silmää peittävästä siteestä,
kalpeista kasvoista ja marttyyrinilmeestä suun ympärillä. Sävelet
saivat yhä määrätymmän soinnun, kunnes hänen huuliltaan kohousi haikean
tuskaisa laulu. Kyyneleet värisivät Irenen kauniissa äänessä — — ne
monet itkemättömät kyyneleet, jotka ikäänkuin kiehuvina karpaloina
tippuivat sieluuni:
»Und mein Stamm sind jene Asra, welche sterben, wenn sie lieben...» (Ja
minä olen suvusta Asran, joka kuolee, jos lempii...)
lopetti Irene tietämättä laulaneensa taiteellisen ihanasti, ylevän
melankoolisesti.
— Irene — kuiskasin tuskin kuuluvasti. Mutta hän kuuli. Hän nosti
päätänsä, nojautui eteenpäin kuin kuunnellakseen.
Nähtyään minut kynnyksellä, siirtyi hän ikäänkuin häpeissään kirkkaasta
valosta varjoon.
Sanomatonta sääliä tuntien riensin hänen luokseen, levitin käteni —
mutta hän pudisti päätään, ja käteni painuivat alas.
Seisoin mykkänä, avuttomana — ja jotakin kovaa, uhmaavaa alkoi liikkua
mielessäni. Hänen silmänsä saivat taas kostean välkkeen — jälleen
kyyneleitä — kyyneleitä — helmeileviä, suuria.
Ne taivuttivat minut polvilleni. Itku herahti silmiini, lämpimiä sanoja
tulvi huulille, ja olisin halusta viiltänyt itseäni samoin veitsellä ja
tunnustanut hänelle kaakki.
Mutta hän ei sallinut. Äidillisen hellästi hän tarttui käteeni, talutti
minut divaanille, istahtaen itse viereeni ja silittäen kasvojani.
— Sinun pitää kuunnella, Irene!
— Ei, Stank, ei, epäröi hän. — Jätä se!
— Älä puhu!
— Sinun täytyy saada tietää — vavisten kosketin sidettä hänen
silmällään.
Hän käänsi vavahtaen päänsä toisaalle.
— En tahdo tietää, lausahti hän melkein jyrkästi.
Hän tiesi, Mladen, hän tiesi. Tunsin sen sillä hetkellä ja niin useasti
jälkeenpäin. Vaan hän ei tahtonut koskaan tietää.
Eikä hän milloinkaan tahtonut suudella minua niinkuin ennen. Hän
ei voinut koskaan antaa anteeksi minulle sitä, että olin hyljännyt
hänet silloin kun hän kadotti kauneutensa, ja kuitenkin hän rakasti
minua niin, ettei tahtonut eikä sallinut minun syyttävän itseäni
hänen edessään. Hän kulki kanssani läpi elämän pitäen minua kädestä
kuin sisar tai äiti, huolehtivana ja avuliaana. Ja tätä huolenpitoa
ja hyvyyttä hän osoitti kaikille, joiden kanssa tuli kosketuksiin:
palvelusväelle, sairaille, ovellemme koputtavalle almunpyytäjälle,
jokaiselle kukalle ja ruoholle puutarhassamme. Kaikki voimistui ja
lämpeni hänen hyvyytensä hohteessa, kaikki etsivät saivat neuvoa ja
lohdutusta häneltä.
Ja löysivät. Ja kuitenkin hän silloin jo valmistautui lausumaan
jäähyväiset tälle maailmalle, täällä häntä pidätti vain pelko jättää
sinut ennenkuin olet tarpeeksi kehittynyt.
Kuinka monesti luinkaan sen hänen kasvoiltaan yllättäessäni hänet
iltaisin puutarhapenkillä katselemassa laskeutuvaa aurinkoa. Hänen
katseensa oli niin etäinen ja outo, täynnä mittaamatonta kaipuuta, ja
koko hänen ruumiinsa osoitti väsymystä ja elämäänkyllästymistä.
Tuskaista ja halveksuvaa välinpitämättömyyttä elämään.
Otin silloin useasti hänen kätensä omiini, ja hän osoittausi kuin olisi
tullut väkisin temmatuksi sieltä kaukaisista maistaan velvollisuuksien
elävään todellisuuteen. Kunnes viittasin sinuun. Silloin hänen silmänsä
loistivat. Ne eivät olleet milloinkaan sädehtineet siten minun vuokseni.
Ja kuinka mielistelinkään häntä! Aivan kuin silloin, kun en tietänyt
rakastaako hän minua todella, ja olisin antanut koko elämäni hänen
rakkaudestaan. Hän täytti uudelleen sieluni, mutta toisin kuin
ennen. Nyt hän avarsi ja kohotti sitä, ikäänkuin levittäen silmäini
eteen jotain hienoa, sinertävää usvaa, joka tasoittaa ihmisissä ja
esineissä piilevät kulmat ja kohopaikat. Inhimillinen vähäpätöisyys
ja arvottomuus ei inhoittanut minua enää, eikä herättänyt minussa
ylenkatsetta; sairaiden kiittämättömyys ei enää minua loukannut, ja jos
joskus harmistuin, riitti kun Irene katsoi minuun ja virkkoi lauhkealla
äänellään: ei niin, onhan hänkin vain heikko ihminen — ja minä muutuin
heti hyväntahtoiseksi ja kärsivälliseksi, valmiina antamaan anteeksi ja
auttamaan.
Sillä hänkin oli hyväntahtoinen ja kärsivällinen ja valmis auttamaan
jokaista olentoa ja kasvia.
— Irene, sanoin hänelle kerran puoliksi leikkisästi, mitä tämä elämä
oikeastaan on? Me annamme ja annamme sille kaikkea, emmekä mitään saa.
— Voisiko elämää sietääkään, jos ei se olisi sellaista? kysyi
hän syvällisesti. — Hätkähdin noita sanoja, ja vanha epäilys ja
mustasukkaisuus ryntäsivät kimppuuni, katkeroittaen ääntäni.
— Onko sinun, Irene, vaikea elää? Etkö näe, että annan kaikkeni sinulle
— — —
— Näen, Stank, ja kiitän sinua, vastasi hän rauhallisesti. Tekisin
mielelläni elämäsi onnelliseksi.
— Ja minkätähden?
Hän ei vastannut, katsoi vain minua tuolla etäisellä ja yksinäisellä
katseellaan, joka oli kuin toisesta maailmasta lähtöisin, ja joka ei
voi leimuta intohimoa eikä vihaa.
Tapasin hänet kerran huoneessani asettelemassa ruusuja pöydälleni. Hän
ei huomannut minun tulevan. Astuin ääneti hänen luokseen ja puristin
häntä rintaani vasten.
— Irene, sinä annat ruusuja, vaan et anna rakkautta!
Hän vetäytyi pois syleilystäni. Hänen kasvoilleen ilmestyi taas
sama surun ja tuskan ilme, jonka olin huomannut kotiin palatessani.
Silmänräpäyksen ajan hän varmaankin taisteli ajatuksissaan itsensä
kanssa siitä, että vastaisiko.
— Irene!... Kiersin käteni uudelleen hänen vartalonsa ympäri.
Luoden minuun tuollaisen raskaan silmäyksen hän nosti kätensä otsalleen.
Ja seisoi edessäni ilman mustaa sidettä. Minä näin tyhjän silmäkuopan,
arpeutuneen otsan ja sitä ympäröivät kasvot, — ja myös toisen silmän,
joka laajeni luonnottomasti leimuen — ikäänkuin tahtoen saattaa
kasvotkin säikkymään... ja kauhu puistatti minua.
Ja hän, joka näki ja arvasi kaikki, näki myös minun pelkoni.
Tuskallisesti ja halveksivasti hymyillen hän sitaisi siteen silmälleen
ja poistui.
Tulin entiselleni, juoksin hänen jälkeensä, valmiina irroittamaan
siteen ja suutelemaan tyhjää silmäkuoppaa. Mutta hän lukitsi itsensä
huoneeseensa, eikä näyttäytynyt enää sinä päivänä. Minä seisoin — ah,
kuinka usein olinkaan seisonut ja kuunnellut hänen ovensa takana.
Kuulin hiljaista, tuskallista nyyhkytystä, joka pani kylmän väreen
kulkemaan selkäpiitäni myöten, ja minä kysyin itseltäni: minkä vuoksi
me elämme?
Toisena päivänä hän jatkoi tasaista, tyyntä elämäänsä, kuten päivää
aikaisemmin.
Ja päivät kuluivat. Ei tullut kuitenkaan sitä päivää, joka olisi
kuljettanut meidät sen yli, mikä meidät eroitti. Jokainen päivä nosti
meidät hyvyydessä yläpuolelle ihmisten, mutta ei yksikään yläpuolelle
sen, mikä on yleistä, inhimillistä.
Vasta silloin kun hänen kaipuunsa täyttyi, kun hänen sielunsa
sanoi hyvästit maailmalle — silloin, Mladen, minä suutelin täynnä
mittaamatonta tuskaa hänen tyhjää, arpeutunutta silmäkuoppaansa, ja
hän hymyili silloin ensimmäisen kerran pitkien vuosien päästä sitä
onnellista, riemuitsevaa hymyilyä.
Ja samalla hetkellä hän jätti minut...