XIII

Kesäk. 7:nä 1910.

Lähtisinkö sinun promotioosi?

Sitä kysyvät myös Julian silmät, enkä minä tiedä mitä vastata. Minä

menen, sanon, ja lisään: ehkä menen.

Kutsuit hänen isänsä »perheineen». Hänelle sinulla ei ollut sanaakaan,

hänelle, joka on kanssasi kasvanut äitisi hellien käsien vaalimana.

Tokko tiedät, miten monta kertaa ne ovat levänneet tuolla nuorella,

kultaisella päälaella, jota minä tahtoisin niiden jälkien vuoksi jonkun

kerran koskettaa.

Ja minä tunnen yhä, että tuo nuori lapsi alkaa vetäytyä aina syvemmälle

minun yksinäiseen sieluuni, että se kohta täyttää sen paikan, minkä

sinä olet jättänyt.

* * * * *

Istuimme oopperassa — ääneti, peläten itseämme. Silloin jouduimme

Straussin rajun, intohimoisen musiikin valtaan, joka repii hermoja,

vavahduttelee suonia ja puistattaa ruumista — »Minä tahdon Johanneksen

pään», huusi Salome kerraten tuon »minä tahdon» aina yhä korkeammalla,

läpitunkevammalla äänellä. Minua vapisutti tuo »minä tahdon», kumarruin

tietämättäni Adelen puoleen:

— Sinut minä tahdon!

Ja hän painautui olkapäätäni vasten ikäänkuin odottaen, mitä olin

kuiskaava:

— Sinut minä tahdon! Otan sinut käsivarsilleni ja kannan kauas, kauas,

missä elämme vain tosillemme ja rakkaudellemme...

Ihmiset nousivat seisomaan, tekivät lähtöä; en huomannut sitäkään, että

ooppera oli loppunut. Kaikki pimeni silmäini edessä ajatellessani, että

nyt on loppu, etten saa enää tuntea hänen olevan vieressäni, että hän

menee asuntoonsa, puolisonsa luokse!

Ja että hän matkustaa huomenna, enkä minä saa häntä enää nähdä!

Pelko, epätoivo valtasi minut; olin tulla hulluksi. Nyt — nyt, kohisi

sisässäni, istuutuessani hänen viereensä vaunuihin, ja polttavan

kaipuun pakottamana laskeuduin polvilleni suudellen hänen käsiänsä ja

polviansa.

Hän värisi kuin lehti tuulessa ja yhden hetken — yhden silmänräpäyksen

hän nojasi kasvojaan otsaani vasten.

Vaunut pysähtyivät, astuimme hotellin eteiseen; kalpeina, erilaisina

nousimme portaita ylös. Hän nojasi koko painollaan minuun, ja

saavuttuamme huoneeni oven eteen minä pysähdyin, katsoin häneen...

Tunsin, että koko elämäni oli silmissäni...

Ja hän astui sisälle.

Luulen huudahtaneeni, ojentaneeni käteni syleilläkseni häntä. Mutta hän

vetäytyi syrjään.

— Valoa — pyysi hän tukehtuvalla äänellä. Kiersin nappulaa,

kynttiläkruunuun leimahti valoa, ja minä näin hänen nojaavan kalpeana

oven pihtipieleen ikäänkuin voimattomana astumaan edemmä.

Ja minä ojensin taas käteni, mutta hän pudisti tuskin huomattavasti

päätään.

— Adele!

Ah, mitä sanoinkaan hänelle! Polvistuin hänen eteensä, rukoilin häntä

pakenemaan kanssani, vannotin häntä rakkautemme nimessä, rakkauden,

jota hän ei voi minulta salata...

Hän kykeni taas hallitsemaan itseänsä. Se tapahtui äkkiä, mutta

täydellisesti. Hän muuttui taas tyyneksi, arvokkaannäköiseksi rouvaksi,

jollainen hän oli tuttavuutemme ensimmäisenä päivänä. Häh otti minua

kädestä ja johdatti peremmälle huoneeseen, ja aivan kuin hän olisi

ollut kotonaan ja minä hänen vieraanaan hän viittasi minua istumaan.

Tovin hän silmäili minua jonkinlaisella etäisellä katseella, sitten hän

alkoi puhua yksivakaalla, hiljaisella äänellä.

— Tulin luoksenne, minun täytyi tulla. Ei, ei sen vuoksi — ehätti hän

kun yritin syleillä häntä. Rakastan teitä, jatkoi hän luoden minuun

vilpittömän katseen, — se tuli niin odottamatta ja putosi niin raskaana

päälleni! Tahdoin sanoa tämän teille, jotta tietäisitte minun tunteneen

sitä, mitä en voi teiltä salata, ja jotta ette kadottaisi uskoanne

minuun ja elämään. Rakastan teitä — jatkoi hän vakaammalla äänellä,

koskettaen kättäni, mutta en tahdo painaa silmiäni alas puolisoni

edessä...

— Miksi ajatella häntä, jos kerran rakastat minua?

— Tahdon katsoa suoraan lapseni silmiin.

— Ja minä?

Jonkinlaisella puhtaalla äidillisellä eleellä hän tarttui päähäni,

taivutti sen puoleensa, ja minä katsoin hänen tuskan vääristelemiä,

kyyneleisiä kasvojansa, joilla samalla kuitenkin lepäsi jalo,

päättäväinen ilme; — ajatusteni ja tunteitteni, menneen ja nykyisen

elämäni temmeltävästä kaaoksesta ilmestyi silmiini näky: sinun äitisi

seisomassa edessäni.

— Irene, huudahdin vaistomaisesti.

Hän hätkähti, vetäytyi ulomma ja loi minuun kysyvän katseen.

— Vaimoni.

Jonkinlainen lauhkea hymyily liukui hänen kasvojensa yli.

— Palaa takaisin hänen luoksensa, kuiskasi hän ja kumartuen puoleeni

kosketti huulillaan otsaani, ja jotakin puhdasta ja pyhää virtasi

ruumiini lävitse...

Ja se jäi jäljelle, ilmestyäkseen äänekkäänä kohinana sieluni

kaaoksesta, nostaakseen sieluni yläpuolelle hairahdusten,

lauhduttaakseen tuskaani, suunnatakseen katseeni puhdasta, suurta,

ikuista ihannetta kohti...

Ja aamulla hän seisoi edessäni tyynin, vilpittömin katsein. Hänen

otsallaan säteili jotakin pyhimysmäistä, marttyyrimaista, jotakin, mikä

pani silmäni kyyneltymään ja polveni horjumaan.

— Kerro minulle jotakin vaimostasi, pyysi Adele, kun olimme jääneet

kahden saattaessamme herra Anschütziä klinikkaan. Ääneti johdin hänet

autiolle Brühlin terassille ja kerroin hänelle kaikki kaunistelematta,

itseäni puolustelematta. Hän kuunteli minua astellen vieressäni

alaspainunein päin, maahan suunnatuin katsein, ikäänkuin sanojeni paino

olisi puristanut häntä, vain silloin tällöin vavahtaen ja koskettaen

kättäni.

Olin jo aikoja sitten lopettanut ja seisoin penkereen reunalla

katsellen tajuamatta nopeasti virtaavaa Elbeä, raskaasti lastattuine

höyrypursineen, auringon loisteessa kimmeltävää vuorijonoa pienine

maalaiskylineen, jotka köynnösmäisesti ympäröivät Dresdeniä, Elbellä

niinkuin kaupungissakin väikkyi vielä hieno syksyinen usva, vuorilla

sitävastoin aurinko heloitti jo kirkkaana. Kevyt tuulenhenki puhalteli

ympärillämme repien ja kiskoen kuihtuneita lehtiä autiolle tielle,

samoinkuin elämäkin repii ja kiskoo sitä, mikä on orastanut Ja kukkinut

ihmissydämessä.

Vihdoin Adele havahtui mietteistään. Sitten hän aikoi puhua itsestään

ja minä kuuntelin häntä hurmaantuneena niistä hyveistä sydämessäni,

joita hän osoitti sormellaan. Hyväksyin hänen lujat mielipiteensä

elämästä, velvollisuudentunnosta, kunniasta — kuuntelin sitä kuin

ilmestystä, muistaen runoilijan neuvon, joka käskee eksyneiden kysyä

tietä jaloilta naisilta... — — —

* * * * *

Asemalla hänen silmänsä vielä hetkeksi sumenivat, ikäänkuin olisi hänen

kahlehdittu rakkautensa koettanut vielä kerran vapautua, mutta sitten

hän nosti päänsä pystyyn rauhallisesti ja ylväästi.

— Vie terveiseni hänelle, lausahti hän.

Minä ymmärsin häntä, ja katsoessani junaa, joka vei hänet Berliniin,

katsoin sinne, mistä olin rauhaa ja onnea etsien lähtenyt pois.

Palasin takaisin kotiin!

Lääkärin tunnustus · 第 46 / 56 题