Kesäk. 4:nä 1910.
Kirjoitit sentään vihdoinkin. Kesäkuun kymmenes on promotiopäiväsi, ja
sinä olisit iloinen, jos minä voisin silloin tulla.
Olisitko kirjoittanut äidillesi siten?
Se jyrsii sydäntäni, ja kuitenkin — jalkani vievät minut koneellisesti
äitisi huoneeseen. Tunsin tarvetta laskea kirjeesi hänen pöydälleen
ikäänkuin minun olisi pitänyt sanoa hänelle: poikamme rakkaus on
yksinomaan sinun! Niin pitääkin olla! Ethän sinä ole elänyt ainoastaan
itseäsi varten, siksi ei sinun tarvinnut koskaan olla yksin.
Ei edes silloin, kun minä harhailin maailmalla, kun omasta tahdostani,
täysin tietoisena heittäydyin likaisiin pyörteisiin; ei edes
silloinkaan, kun minä haaveilin uudesta rakkaudesta.
Kirjoitat myöskin merkillisiä sanoja Juliasta; tuskinpa hän niin
huonosti voi, sanot, — ehkä hän kävelee liiaksi.
Tuli mieleeni, kuinka ihmiset katselevat meitä niin eriskummallisesti,
kuinka he hymyilevät merkillisesti... Muistan, että sinä olet minun
poikani ja että minä olen kerran vakoillut sinun äitiäsi!
Minun on vaikea olla, ja minä värisen vilusta, sillä kaikki toisiintuu
elämässä...
Ja elämä käy raskaammaksi ja tyhjemmäksi; ajatukseni kääntyvät takaisin
menneihin päiviin. Dresdeniin — missä minua hurmasi uusi tunne, missä
ajatukseni kohoutuivat korkealle, missä minä uneksin yhden unen, elin
elin yhden suuren unohtumattoman episoodin.
Seurasin sinne tri Anschütziä ja Adelea, hänen vaimoansa. Hän
otti minut hyvin myötätuntoisesti vastaan, hyväksyi mielipiteeni
lääketieteestä, keskusteli kanssani erikoiskysymyksistä kuin jonkun
kuuluisan tiedemiehen kanssa, ja minun sydämeni laajeni ylpeydestä
ja tyytyväisyydestä, tosin puhtaasta sillä kertaa. Hänen puheensa
innostivat minua, avarsivat näköpiiriäni, ja minä olin rajattoman
onnellinen kuin ylioppilas, jota suuri mestari johtaa totuuden ja
tieteen ikuisiin pylvästöihin. Ikäänkuin kaikki kurja, arvoton ja
paha olisi kadonnut päältäni ja minä olisin taas tullut nuoreksi,
innostuneeksi, puhtaaksi ja jaloksi tieteen opetuslapseksi. Ja hän,
Adele, näytti myöskin seuraavan suurella mielenkiinnolla opettajansa
sanoja, ja innoissaan hän lähenee minun hurmiotani unohtaen olevansa
nainen. — — Tai tuntuiko hänestä puolisonsa oppilas vaarattomalta,
kuten sadun nuori paashi prinsessasta?...
Asetuimme asumaan samaan hotelliin, saman käytävän varrelle ja
tapasimme toisemme jo varhain aamusella. Ken oli aikaisemmin valmis,
se koputti toisen ovelle, ja sitten me lähdimme edellisenä päivänä
laatimamme suunnitelman mukaan, enimmäkseen keskustellen meitä lähinnä
olevista kysymyksistä. Adele oli aina miehensä mukana.
Sillä aikaa kun hän esitelmöi kongressissa minä istuin hänen vaimonsa
vieressä, ja kun hyväksymisen sorina ja kätten taputukset jyrisyttivät
salia, puristimme me toistemme väriseviä käsiä, ja onni säteili
silmistämme. Ei mikään voinut paljastaa meitä horjuttavaa myrskyä.
Ja se lähestyi — alussa hitaasti, oli kuin salama olisi leimahdellut
siellä täällä taivaanlaella. Ne olivat meidän katseemme, jotka
välähtivät väliin niin äkkiä, että sana pysähtyi hetkeksi huulille,
että punastuimme, että toinen pelkäsi katsoa toisen silmiin, emme
uskaltaneet jäädä kahdenkesken. Ja kun kongressin tärkein osa oli
loppunut ja osanottajat alkaneet hajaantua kotimatkalle, silloin
leimahti kirkas salama ja me näimme itsemme vajonneina rajattomaan,
poispääsemättömään kaipuuseen.
Olimme illallisella. Anschütz kohotti maljan, ja katsellen lasissa
helmeilevää kullankeltaista viiniä esitti minulle, nuorimmalle
ystävälleen, josta hänen kohta täytyi erota.
— Ettemme unohtaisi toisiamme! lisäsi hän koskettaen lasiani.
— Emme koskaan! ponnistelin vapisevin huulin, katsellen Adelea. Hän oli
kalpea ja hänen silmänsä lepäsivät raskaasti päälläni. Malja helähti
surullisesti, — Adele virkahti tuskin kuuluvasti:
— Ei koskaan!
Meitä molempia puistatti jonkinlainen hämmennyksen aalto, jota emme
voineet vastustaa. Suu oli yhä mykkä, mutta silmät puhuivat, kädet
hapuilivat toisen käsiä.
Anschütz ilmoitti viimeisen edellisenä iltana luvanneensa kirjoittaa
artikkelin jollekin sikäläiselle lehdelle, joten hänen pitää
seuraavaksi päiväksi jäädä kotiin, ja me saamme mennä kahden oopperaan.
Melkein vavahdin kiihkosta päästä kahden hänen kanssaan. Katsahdin
häneen, hän vastasi silmillään, valitti, että hänen täytyy jäädä
kotiin, ja kysyi mieheltään, eikö olisi parempi, jos hänkin jäisi
kotiin; ja minä pidätin henkeäni.
— Ei, vastasi Anschütz silmäillen vaimoansa vaatimattomalla, lauhkealla
katseellaan. Minä iloitsen kun sinä huvittelet ja nuori ystäväni pitää
sinusta huolta.
— Oi kyllä, huudahdin minä vilkkaasti, ehkä liiankin vilkkaasti.
Anschütz loi minuun ikäänkuin kysyvän katseen, sitten hän puristi
Adelen kättä jonkinlaisella tyynellä varmuudella, virkkoen
leikillisesti:
— Luulen, ettet kaipaakaan enää niin pian kotiin.
Seurasi lyhyt, raskas tauko, sitten jatkoimme taas keskusteluamme
rauhallisesti.
Anschütz, sivistynyt musiikinharrastaja, kertoi meille seuraavana
päivänä esitettävästä Straussin. »Salomesta». Kuuntelimme ääneti, vain
silloin tällöin kohtasivat himmeät, merkitsevät katseemme toisensa:
Huomenna — huomenna!