Toukok. 19:nä 1910.
On lämmin pehmeä yö, täynnä metsän tuoksua ja suhinaa. Syvennyn siihen,
ja sydämeni käy raskaaksi, sanomattoman surulliseksi ja tuskaiseksi,
mutta ei kihoa kyynel silmiin. Sileäksi syöpynyt kallio, joka ei
kerro, kuinka kauan aallot ovat sitä vastaan loiskineet, kunnes se on
pyöreäksi käynyt; kunnes on syntynyt kuiluja, joiden olemassaoloa en
aavistanut onneni päivinä — sillä kaikki oli niinkuin toivoinkin.
Muistelen uudelleen niitä kauan sitten olleita päiviä, ja jatkan:
— — — Olin juuri istahtanut vaununosastoon. Lamppu oli puoliksi
peitetty; eroitan puolihämärässä toisiaan vastaan puristautuvan miehen
ja naisen vartalot. Painauduin vastakkaiseen nurkkaan, suljin silmäni
ja vavisten toistin mielessäni viimeiset seikkailuni. Kuvittelin
rämpineeni ylös synkästä, vajottavasta suosta, ja että nyt kavuttuani
varmalle kalliopohjalle, katselen pelolla ja ivalla rämettä, joka vähän
aikaa sitten oli ahmaista minut hyllyvään kitaansa. — Jotakin kitkerää
tuli suuhuni; tuomitsin eräänlaisella tyytyväisellä halveksimisella
niitä olentoja, joihin olin Wienissä tutustunut, niiden mukaan arvioin
kaikki naiset. — Senkin, joka sieltä kaukaa ilmestyi sieluuni, joka
minua petti ja kavalsi, joka sysäsi minua yhä alemmaksi. Ja ollen
varma, ettei Mimi minua saavuta, ettei hän saa uusia hetkinen sitten
tapahtunutta kohtausta, minä pilkkasin, koetin muistutella mieleeni
hänen puolisonsa ulisevaa ääntä, raukan, joka ehdottaa ja sallii
kaikkea, ettei nainen vaan häntä jättäisi...
Silloin tuntui kuin joku olisi kolhaissut minua päähän... Enkö minäkin
toivonut kerran: ettei hän vain minua jättäisi! Enkö tahtonut, etten
katsoessani ainoastaan näkisi, vaan myöskin tietäisin, että hän on
läheisyydessäni, että lapsi sitoo hänet minuun, vaikkei hän minua
rakastakaan. Ja kuka tietää, enkö minä samanlaisen tapauksen sattuessa
olisi samoin itkien pyytänyt?...
Veri nousi kasvoihini, tunsin äkkinäistä vihaa Ireneä kohtaan: tunsin,
että kaikki nämä seikkailut joihin niin kiihkeänä heittäydyin, ovat
todellisuudessa jonkinlaista raivokasta, ilkeätä kostoa Irenelle.
Ja minä nauroin ja nautin nauraessani, toistaen ajatuksissani Mimin
keskustelun miehensä kanssa, miehen, joka oli naulittu vuoteeseen, ja
itki ja rukoili.
Silloin minä nukahdin.
Oli jo päivä kun avasin silmäni. Viereiselle penkille oli
ilmestynyt vanhanpuoleinen, laiha ja kalpea mies, jonka kasvoja
ympäröi vaaleanharmaa panta, ja silmät olivat vetäytyneet syvälle
kuoppiinsa. Hän nukkui. Ensimmäisellä silmäyksellä tuntuivat nuo
hienot ja vakavannäköiset kasvot ja valoisa otsa minusta tutuilta
vaikka tiesinkin, etten ollut häntä ennen nähnyt. Nukkuessaan hän
liikahti hermostuneesti, jolloin valkoinen, säännöllinen naisen käsi
täyteläisin, pehmeän sormin hyväili miehen kasvoja ikäänkuin tahtoen
sanoa: — Älä pelkää, minä olen valveilla.
Ja minä muistin sinun äitisi käden...
Tekeydyin nukkuvaksi ja tähystin silmäluomieni alta nuorta, ihanaa
naista, joka sillä hetkellä järjesti runsasta tummaa tukkaansa, pani
sitten hatun päähänsä ja otettuaan matkalaukustaan jonkin kirjan,
syventyi siihen. Kirkkaassa päivänvalossa huomasin kaikki hänen
kasvonpiirteensä, hienon vaon otsalla suorien ja tasaisesti kasvaneiden
kulmakarvojen välissä ja jonkinlaisen melankoolisen marttyyrinilmeen
säännöllisen kauniin suun ympärillä. Toivoin saavani nähdä hänen
silmänsä ja harmistuin, kun hän ei nostanut silmiään kirjasta, mutta
tyytyväisyydekseni muistaessani Wienissä lempimäini naisten sokeata
suosiota rupesin koettamaan mahtiani tämän naisen suhteen. Katsoin
häntä kiinteästi, käskin häntä — ja todellakin, hän tuli levottomaksi,
katsahti minuun kuin etsien, kysyen, ja minusta tuntui, että hän näkee
sieluni syvyyteen.
Suoristausin, tervehdin, hän vastasi ja jatkoi taas lukemistaan.
Mutta minun katseeni ei suonut hänelle rauhaa, sillä hän sulki
kirjan, katsahti ulos ikkunasta, ja kun vaunumme heilahti tavallista
lujemmin, silmäili hän seuralaistaan, auttoi peitettä hänen polvilleen,
ja teki yhden niistä rakasta huolenpitoa ilmaisevista liikkeistä,
jotka muistuttivat minua siitä huomaavaisesta kohtelusta, jota sain
kokea jokaisena päivänä talossa, jonka nyt olin jättänyt. Nuoren
naisen osoittamassa kohtelussa vanhahkoa miestä kohtaan oli jotakin
äidillistä, mikä sai minun kadehtimaan ja samalla ivaamaan miestä.
Wienissä saavuttamani kokemukset herättivät minussa äkkiä halun voittaa
itselleni noiden käsien hyväilyn, ja saada nuo silmät minua katsoessaan
kadottamaan rauhallisen loisteensa ja tuon hennon viehättävän vartalon
taipumaan puoleeni; vertailin itseäni vanhaan mieheen. Minä — ja kuten
minulle Wienissä kerrottiin — komea, hän elähtänyt, etukumarassa
kulkeva — kuinka en voittaisi!
Vihdoin matkakumppanini heräsi, nainen kumartui hymyillen hänen
puoleensa, ja he alkoivat keskustella puoliääneen. Kirja liukui naisen
sylistä alas lattialle, otin sen ylös ja annoin hänelle, mies kiitti
hänen puolestansa kohteliaalla kumarruksella, esitellen samalla itsensä:
— Tohtori Anschütz...
Minusta tuntui taas kuin olisi kylmä ja lämmin aalto loiskinut
ylitseni. Olinhan tutustunut mieheen, jota nykyaikainen lääketiede
nimitti ylpeydekseen, jonka työtä olin niin usein yksinäisyydessäni
ihaillut, josta olin etsinyt valoa ja apua elämäni synkkinä hetkinä.
— Herra virkaveli matkustaa varmaankin kongressiin, virkkoi hän, kun
olin esitellyt itseni hänelle.
Sillä hetkellä heräsi minussa lääkäri, muistin päätökseni ja pian
olimme vilkkaassa keskustelussa kongressista, lääketieteellisten
merkkimiesten alustuksista, ja mitä enemmän ihailin tämän kuuluisan
tiedemiehen vaatimatonta esiintymistä, sitä syvemmälle vaipui
minussa se uusi ihminen, joka vast'ikään oli niin menestyksellisesti
kapinoinut. Jokin puhdas, käsittämätön, joka huokui noista kahdesta
olennosta, ikäänkuin painoi pohjimmaksi sielussani ne ajatukset ja
halut, joilla vielä vähän aikaa sitten olin katsellut nuorta, kaunista
vaimoa ja elähtänyttä miestä.
X
Toukok. 30:nä 1910.
— Sinä et tule — et kirjoita! — Et aavista, että yksi sydän särkyy
sinun tähtesi! Julia-raukka!
Ja minä värisen ajatellessani, että minut kerran kutsutaan hänen
vuoteensa ääreen.
Kutsun häntä mukaani sairaiden luokse, ja hän tulee. Alussa hän epäröi.
Ymmärsin häntä, hän pelkäsi minun mahdollisesti puhuvan sinusta, ja
koskettavan hänen salaisuuttaan. Mutta minä olin vaiti, teeskentelin
olevani täysin tietämätön hänen surunsa syystä; hän rauhoittui, ja nyt
hänen silmänsä jo säteilevät ystävyyttä.
Kuinka rakas lapsi hän on! Ja niin hento! Minusta hän on kuin lämpimien
maiden kukka, jota pitäisi säilyttää ansarissa ja hoitaa pehmein käsin.
Ja meillä ei ole niitä, Mladen!
Ajattelin jo matkustaa Zagrebiin tuodakseni sinut kotiin — hänelle.
Mutta en voi tehdä varmaa päätöstä. Kerran olen leikkinyt kohtalon
kanssa, — se oli silloin kun minä tyynesti katselin, kuinka äitisi
raapaisi likaisella veitsellä kasvojaan. Kerran olen tunkeutunut elämän
salaperäisyyksiin, tahtoen pakottaa sen kulkemaan omien suunnitelmieni
mukaan.
Sillä sen elämä, joka on meille läheisin, on kuitenkin meille vieras,
sellainen, johon ei pidä kutsumatta koskea, jonka edessä täytyy seistä
kunnioitusta ja pelkoa osoittavin elein niinkuin oman itsensä edessä,
joka on tuntematon ja vaarallinen itsellemme, ja joka tahtoo ja on
pakotettu kulkemaan omaa tietänsä.
Mutta minä tulin tietämään tämän vasta niin myöhään! Vasta silloin, kun
kaikki nuoruus- ja miehuusiän myrskyt olivat tyyntyneet!