— Toukok. 11:nä 1910.
— Albert tuli vielä jonkun, kerran, aina täynnä jonkinlaista hienoa
huomaavaisuutta Ireneä ja sinua kohtaan, mutta tuo silminnähtävä
huomaavaisuus ei herättänyt minussa mitään erikoisia tunteita. Tuntui
kuin olisin seisonut ventovieraiden ihmisten edessä. Kuin lääkäri,
tottuneena tutkimaan syitä ja seurauksia, minä etsin ja tutkin, kuinka
Albertin läsnäolo vaikuttaa Ireneen, kuinka sinuun; mutta huomattuani,
että te kolme sulkeudutte kuoreenne minun edessäni, että puhutte vain
puoliääneen, tai olette kokonaan vaiti, koetin pysyä poissa kotoa kun
Albert tuli. Ja taas minulle tuli tavaksi istua metsäisellä kunnaalla,
jonne talomme ja sen pääkäytävät näkyivät, odottaen hänen poistuvan.
Istua ja vahtia kuten kerran ennen, ja ihmetellä, että teen sen nyt
ilman ajatuksia, tunteita, ja kysyä: olenko minä se, joka kerran
värisi täällä, joka villissä tuskassaan kaivoi sormillaan maata, joka
kiristi hampaitaan ja leimuavin silmin tuijotti ovea, odottaen sieltä
ilmestyvän sen, jonka vuoksi olin muuttunut Randizia huonommaksi.
Ja sitten sekin vaihtelu katosi. Albertin loma oli kulunut loppuun
ja hän palasi omaan maailmaansa, ja me olimme kuten ennen hänen
tuloaan. Jotain oli kuitenkin muuttunut, yksi kuorma oli otettu pois
harteiltamme, ja nyt sielu ikäänkuin valmistautui katsomaan eteenpäin.
Kuin tulivuoresta purkautunut laava, joka vyöryessään hävitti kaiken
elämän, mutta sitten peittyi ohuella maakuorella, josta nousi hentoja
ituja; kuin uuden elämän, uuden voiman ja uuden yhteiskunnan profeetat,
jotka ikuisella uskollaan elämään unohtavat hävityksen kauhistukset ja
alkavat uudestaan rakentaa ja uudestaan toivoa.
Sinä opiskelit kansakoulussa, ja minä ajattelin sitä päivää, kun sinä
lähdet ensimmäisen kerran pois kotoa, kuinka erkanette te kaksi, jotka
olette kuin yksi olento. Tunsin, että minun täytyy omistaa enemmän
ajastani Irenelle, että minua häiritsee ja kiusaa tämä velvollisuus,
joka on olemassa menneisyyden vuoksi, mutta joka nyt on pohjaton,
tarkoitukseton. Ja tietämättä itse miksi, minussa ilmeni halu, ikävä
päästä kauas pois, vieraaseen, tuntemattomaan maahan, missä tahtoisin...
Niin, mitä tahtoisinkaan siellä? En vaivannut aivojani sillä. Vasta
tänään ymmärrän, että siitä ohuesta maakerrostumasta, joka peitti
kuuman laavan, alkoi nousta ensimmäisiä ituja, että minä olen vielä
nuori, että sydän vielä eli... ja että minä pelkäsin kaikkea, mikä
voisi häiritä asunnossani kotirauhaa ja sitä yksitoikkoisuutta, mikä
siellä nyt vallitsee.
Maailmankaipuuni suureni yhä, veti ja karkoitti minua. Aloin
tutkia matkakertomuksia ja karttoja, kunnes päätin matkustaa
mediciini-kongressiin Dresdeniin. Se tuntui minusta hyvältä tuumalta,
jonka ympärillä alkoi pyöriä kaikkea muuta: luonnon kauneus ja
kulttuuri, vapaus ilman harkintaa, kuolleet velvollisuudet ja
jonkinlainen »ehkä», oih!
Odotin suotuisaa tilaisuutta ilmoittaakseni Irenelle aikomuksestani.
Myönsin itsekseni, että hänelle yksin jäätyään tulee ero sinusta sitä
vaikeammaksi; ettei minun pitäisi jättää häntä juuri sillä hetkellä;
että hän katsahtaa minuun moittivasti, ja minä tulen neuvottomaksi.
Vihdoin sanoin sen hänelle nopeasti ja kylmäkiskoisesti, — odottaen
hänen osoittavan paheksumistaan.
— Ja järjestätkö sitä ennen Mladenin asiat? kysyi hän hetken kuluttua.
— Hän menee Zagrebin lukioon.
— Niin, mutta missä hän asuu? Pyytäisin sinua ennen lähtöäsi
huolehtimaan siitä. Sillä minä en voi, lisäsi hän hiljaa.
Rupesin miettimään. — Se olisi minulle hankalaa vastasin, sillä minun
pitäisi palata kesken matkaltani viemään häntä Zagrebiin... mutta hän
kiiruhti vastaamaan, että hän sittenkin järjestää itse kaiken, niin
että minä saan huoletta matkustaa.
Tein kuumeisena matkavalmistuksia. Etsin sijaista kaikkialta, ja
vihdoin löydettyäni sellaisen rupesin todenteolla valmistautumaan
— s. o. hän alkoi täyttää matka-arkkujani, ja eräänä aamuna päivän
koittaessa kiiruhdin pois talostani kärsimättömänä, ikäänkuin olisin
jättänyt vankilan, ikäänkuin olisi ollut olemassa joku toinen, joka
avaa onnea uhkuvan sylinsä, joka odottaa jossakin, ja joka minun pitää
löytää ja saavuttaa!
V
Toukok. 12:na 1910.
Pysähdyin Wienissä. Otin huoneen samalta kadulta, jossa olin asunut
ylioppilasaikanani; astuessani aamulla ensimmäisen kerran ulos rintani
laajeni ylpeydestä ja tyytyväisyydestä. Olin yksin, vapaa, nuori,
elämänhaluinen — sellaisena ainakin astelin Wienin katuja, katsellen
kaunottaria suoraan silmiin. Ne vastasivat silmää iskien ja naurahtaen
ja katselivat jälkeeni, sallivat minun saattaa itseään, tulivat
kohtauksiin, kutsuivat itsekin minua, ja kolmen, neljän viikon kuluttua
olin tullut tuntemaan ja rakastamaan useampia naisia, elänyt tulisia,
huumaavia, ihmeellisiä hetkiä.
Mutta minä jätin ne yhtä pian kuin olin saanutkin. Tulin pian tuntemaan
arvottomiksi olennot, jotka niin helposti antautuivat, ja kuitenkin
minä ikäänkuin kasvoin huomatessani, että minussa on vielä jotakin
puoleensavetävää. Pohjimmalla sydämessäni kyti jokin epämääräinen
toivo, kaukainen aavistus, että minä tällä mahdillani vielä valloitan
naisen, jolle, annan itseni kokonaan ja jonka sylissä saan rauhan.
Niin kuvittelin mielessäni, eikä yksikään ajatuksistani pysähtynyt
sinne yksinäiseen, kaukaiseen taloon, eikä johtunut mieleeni, mitä
mahtaa äitisi tehdä, ja kuinka voit sinä, Mladen...
Silloin minä katsahdin elämän pohjaan.
Usein näin ylösnoustessani vastakkaisen talon ikkunassa nuoret, kalpeat
ja punaiselle vivahtavan tukan ympäröimät naisen kasvot. Nainen tapasi
tulla hyvin usein ikkunan ääreen, kunnes aurinko alkoi paistaa hänen
kasvoihinsa. Silloin hän laski uutimet alas. Alussa katselin naapuriani
välinpitämättömästi, mutta pian kasvoi mielenkiintoni häneen niin,
että aloin tarkastaa tuntematonta teatterikiikarillani, kunnes en
lähtenyt enää ulos ennenkuin nainen oli laskenut verhot ikkunain eteen.
Eräänä päivänä satoi, joten ikkunat pysyivät peittämättä. Jäin kotiin
ja tähystelin häntä. Hän istui ikkunan ääressä pitäen avattua kirjaa
käsissään, mutta lukeminen ei näyttänyt häntä huvittavan. Muutaman
kerran hän katsahti ikkunaani ikäänkuin etsien minua, ja kun ilmestyin
näkyviin, hymyili hän. Minä tervehdin, hän kiitti. Kirjotin paperille,
että kiitän aurinkoa siitä, ettei se lähettänyt tänään säteitään hänen
ikkunoihinsa, joten hänen ei tarvitse niitä peittää, hänen, joka
säihkyvine silmineen ja houkuttelevine huulineen jo kauan on ollut
minun aurinkoni, — ja muuta sellaista. Näytin kirjeen hänelle, hän
nyökkäsi päällään, ja minä käskin portinvartijan viedä se kauniille
naapurilleni.
Katselin häntä, kun hän luki hymyillen kirjettäni, lähdin ulos ja
kääntyessäni ympäri näin hänen pistävän päänsä ulos ikkunasta.
Niin se alkoi...
Hän oli Mimi, tulinen, harkitsematon Mimi, joka kutsui minut luokseen
ja kahden päivän kuluttua aukaisi itse ovensa ja puristettuaan
kiihkeästi kättäni johdatti minut osaksi kallisarvoisilla
taideteoksilla ja osaksi arvottomilla helyillä koristettuun saliin.
Hän nimitti salonkiaan häkiksi, silmäillen halveksivasti noita
päältäpäin hienoja koruja, ja hypistellen samalla ikäänkuin lohtua
hakien jotakin bazaari-kapinetta, sillä se oli hänen, hän oli sen itse
ostanut. Pian tiesin, että hänellä oli köyhä isä, joka oli naittanut
hänet rikkaalle vanhukselle, ja että hän on onneton. Hänen syleilynsä
ilmaisivat hukkaanelettyä, petettyä nuoruutta, ja minä seisoin tämän
intohimoisen naisen edessä toisinajoin kuin päihtyneenä, toisinaan
hämmästyneenä ja voitettuna.
Kerran kysyin häneltä, missä hänen miehensä on, jolloin hän vastasi
halveksivasti viitaten kädellään viereiseen huoneeseen vievään oveen,
ja nähtyään minun hämmästyvän hän naurahti äänekkäästi, meni ovelle ja
aukasi sen.
— Sinäkö se olet, Mimi? kuului heikko ukon ääni.
— Minä, vastasi hän hymyillen melkein pirullista hymyä.
— Tule luokseni, pyysi vanhus.
— En voi, täällä on vieras.
— Kuka?
— Armaani, huudahti hän häijysti, uhmaten, ja ilkkuvasti nauraen
syleillen minua.
— Teen sinut perinnöttömäksi, mölysi ukko, kiihoittaen häntä yhä
enemmän.
— Jätä minut, singahutti hän vastaan, ja huudahti vihasta väristen: tee
perinnöttömäksi, yhdentekevää! Vihaan sinua ja nimeäsi, minä hylkään
sinut — eikö niin — hän kääntyi minun puoleeni — sinä otat minut
kanssasi, sinä, jota minä rakastan välittämättä siitä, oletko rikas
vai köyhä. Ah, sinun eteesi minä elän, sinua palvelen — sinä — sinä
— ja hän polvistui nöyränä ja anovaisena eteeni, mutta viereisestä
huoneesta kuului itkunsekainen ulina: — Mimi, kulta Mimi, en jätä sinua
perinnöttä, kaikki on sinun, kunhan et vain jätä minua...
Tuntui kuin olisi auennut eteeni pimeä rotko, ja sen pohjasta kohonnut
Mimin sillä kerralla inhoittava, ellottava pää. Kuin unissa kuulin
hänen naurun- ja itkunsekaisen puheensa: Ethän välitä tuosta? — Minä en
huoli mitään häneltä, sinut vain minä tahdon, sinua minä seuraan vaikka
nälkäisenä ja avojaloin, suutelen jälkiäsi maassa...
Töytäsin hänet pois ja harppasin ovelle, mutta hän riippui minussa,
syleili, pyysi, polvistui uhaten tappaa itsensä, jos jätän hänet —
viereisestä huoneesta kuului heikkoa naurun höhötystä.
Minä voitin itseni, palasin huoneeseen, rauhoitin häntä selittäen,
että hän saa kohta tulla minun luokseni, ja että minä otan hänet
kanssani; lupasin hänelle kaikkea, hyvin tietäen, etten täytä yhtäkään
lupauksistani, otin hänen suutelonsa vastaan, vaikka vilunväreet
karmivat selkäpiitäni, kunnes hän rauhoittui ja päästi minut menemään.
— Huomiseen!
Riensin hotelliini, maksoin laskuni ja tilasin ajurin. Istuuduttuani
vaunuihin, juoksi Mimi ulos asunnostaan — toivottomana, pelästyneenä.
— Aja! huusin kuskille. Hevoset ravasivat yöhön, käännähdin ympäri:
Mimi seisoi kädet levällään ja hänen huutonsa voitti vaunujen jyminän...