Rakkauteni oli kuollut. Minun suuri rakkauteni. Ja minä häpesin, sillä
rakkauteni katosi yhdessä Irenen kauneuden kanssa, minua kauhistuttaa,
ettei siitä mitään jäänyt — ei edes sääliä!
Ja niin se kävi, että me elimme kumpikin saman katon alla kuin kaksi
täydellisesti toisilleen vierasta ihmistä, jotka molemminpuolin
välttävät kohtaamasta toinen toistaan, missä vain voivat, peläten jäädä
kahdenkesken, jotteivät heidän katseensa osuisi yhteen.
Minun täytyi saada kiinnitetyksi itseni johonkin, etten paljastaisi
sieluni tilaa.
Olin poissa varsinaisesta asuinrakennuksestamme, milloin vain voin,
tulin sinne usein hyvin myöhään, ja vähitellen siirryin kokonaan
asumaan paviljonkiin. Sinua ja äitiäsi näin vain aterioilla, enkä aina
silloinkaan.
Kunnes hän eräänä iltana odotti minua paviljongissa. Hän seisoi ikkunan
vieressä ja tervehti minua hiljaa. Hämilläni yllätettynä aioin sytyttää
kynttilän, mutta hän vastusti.
— Älä sytytä — näin on parempi!
Tuntuu kuin hän puhuisi nytkin minulle, niin jäi muistiini hänen nöyrä,
toivoton äänensä. Hän oli pitkän aikaa vaiti ennenkuin alkoi hiljaa,
katkonaisesti:
— Stank — ymmärrän sinua. Et voi toisin. Mutta lapsi. Lapsi kasvaa. Ja
alkaa tuntea, ettei sillä ole isää. Ja alkaa tuomita.
— Kuinka — tuomita? koetin puolustaa itseäni.
Hän hymyili ääneti.
— Se muistaa, että ennen oli toisin, tuomitsee, että toisin pitäisi
olla. Mutta — minä en syytä sinua. Niin on. Mutta — lapsen vuoksi. Hän
on arvattavasti kysynyt joltakin, ja luonnollisesti hänelle on sanottu.
Tahdotko, että hän menettäisi isänsä? — koska minä menetin kauneuteni,
lisäsi hän hiljaa.
Mutta minä olin ääneti, unohtaen, että hän on luonani, niin
kiinnittivät mieltäni muistot niistä päivistä, jolloin minä vihasin
kauneutta, toivoen sen katoavan.
Havahduttuani ajatuksistani olin yksin. Oli kuin olisin tullut taas
järkiini. Jokin parempi, jokin inhimillisempi alkoi minussa vaikuttaa.
Ensimmäisen kerran pitkän, pitkän ajan jälkeen sinkosi mieleeni
kysymys: kuinka hän voi?
Mutta vain silmänräpäykseksi. Onhan hänellä lapsi, joka on yksin hänen,
joka välttää minua missä vain voi, joka tuijottaa minua samanlaisella
katseella kuin se pieni koiranpentu, jota minä kerran löin, ja joka ei
antanut minulle anteeksi, eikä unohtanut sitä koko elämänsä aikana.
Ja sen vuoksi valtasi minut jonkinlainen halveksiva katkeruus, mutta en
tahtonut tunnustaa itselleni, että olinkin itse luonut ja kasvattanut
sen, vaientaakseni omaatuntoani ja vapautuakseni syyllisyydentunteesta.
Vakuuttelin itselleni, että kaikki tapahtui vain Irenen itsensä
vuoksi, ja että lopulta vain minä tulisin todella onnettomaksi, ja
minulla vain on oikeus valittaa elämästäni. Lopulta en huomannut,
että omatuntoni hukkui, muistot kävivät valjummiksi, että minä,
tietämättä miten ja koska olin sopinut omantuntoni kanssa, ja että
halveksimiseni ja vihani Ireneä kohtaan oli muuttunut täydelliseksi
välinpitämättömyydeksi. Voin katsella häntä olematta millänikään
siteestä silmäkuopan päällä, en ajatellut syytä siihen; voin oleskella
enemmän kotosalla, elää hänen vieressään, se ei ollut minulle vaikeata
eikä sietämätöntä, vaikka kernaammin pysyttelinkin paviljongissa,
jonne Irene tuli vain silloin kun minä en ollut siellä. Huomasin sen
järjestämisestä, useista pienistä muutoksista, joita hän teki huoneeni
kaunistamiseksi. Alussa katselin sitä eräänlaisella halveksimisella,
sitten välinpitämättömyydellä, lopulta en sitä edes huomannutkaan.
Syvennyin kirjoihin, opiskelin ja kirjoitin itse — valmistuneita
teoksia kasaantui laatikkooni. Silloin tällöin juolahti mieleeni, että
pitäisi antaa ne maailmalle, välistä ojensin käteni ottaakseni ne ja
lähettääkseni pois — mutta aina se jäi tekemättä. Sellaisina hetkinä
näin silmissäni aivan pelottavan selvästi Irenen kuvan, kauniin Irenen,
kun hän ottaa veitsen ja vie sen kasvoillensa — sen pidättämättä,
estämättä, joka tiesi, näki ennakolta, mitä siitä seuraa...
Sen, joka repi diploominsa, mutta ei luopunut arvonimestään, ei antanut
virkaansa toiselle — — kunnialliselle!...
Silloin heitin käsikirjoitukset takaisin laatikkoon, juoksin ulos
metsään, väsytin itseni ajattelulla ja kävelyllä, ja tarvitsin aina
tovin aikaa ennenkuin kykenin rauhallisena lähestymään sairasta,
tai tyynesti astumaan asuntooni, jossa vallitsi hiljainen, mykkä
alistuvaisuus, joka puristi jokaista sen piiriin joutunutta niin, että
uskalsi puhua vain puoliääneen ja kävellä varpaillaan...
Vain yhden kerran värähti tämä hiljaisuus ikäänkuin poreilemaan
saatettu vesi. Luin huoneessani, kun äkkiä kuulin sinun äänekkään
riemuhuutosi ja iloisen naurusi. Juoksit yli pihan vetäen kädestä
upseeripukuista miestä.
— Äiti, äiti — setä Albert!
Ja sinun ilosi ikäänkuin puraisi minua keskeltä sydäntä; eräänlainen
häijyys sai minun nousemaan tuoliltani ja seuraamaan sinua nähdäkseni,
kuinka hän katsoo Ireneä.
Saavutin sinut samalla kun äitisikin huutosi kutsumana ilmestyi
kynnykselle.
Ei yksikään lihas värähtänyt äitisi kasvoilla, tyynesti, alistuneesti
hymyillen hän ojensi kätensä hänelle, silmäillen minua hänen ylitseen.
Albert pysähtyi kuin paikalle naulittuna, sitten hän kumartui ääneti
hänen kätensä ylitse, ja kun hän suoristausi ja rupesi puhumaan, värisi
hänen äänensä pelästyksestä ja säälistä; mutta kun ensimmäinen hämminki
oli ohi ja hän oli tervehtinyt minua, ilmeni hänen jokaisessa sanassaan
ja eleessään jonkinlaista ritarillista kunnioitusta, ikäänkuin
toivomus, ettei Irene tuntisi vieraan huomanneen onnetonta muutosta
hänen kasvoissaan.
Ja minä seisoin vaimoni ja poikani vieressä kuin asiaankuulumaton
vieras. Kiihtyneenä ja häpeissäni jätin heidät ja vetäydyin horjuvin
askelin huoneeseeni, peitin silmäni käsilläni, ja tyrmistyneenä
elämästä, ajasta ja ihmisestä, purskahdin katkeraan, toivottomaan
itkuun, ja minusta tuntui, että ne kyyneleet huuhtelivat pois
viimeisetkin merkit rakkaudestani, vihastani ja kaikesta, mitä minussa
vielä oli.
Suoristauduttuani tunsin, että olin ikäänkuin ajelehtinUt pois
temmeltävistä aalloista, ja että minulle nyt enää jäi vain alaston
elämä kannettavaksi alastomalla pohjalla...