I
Toukok. 4:nä 1910.
Olen väsynyt, tahtoisin levätä. Mutta kuitenkin tahtoisin, että olisin
voimakas — sinun tähtesi Mladen. Tahtoisin omistaa sydämessäsi palasen
sitä myötätuntoa, jonka äitisi piti hallussaan, jotta tottuisit
tulemaan minunkin luokseni suruinesi ja toiveinesi.
Mutta meidän välillämme ovat sinun pienet lapselliset ilosi, jotka minä
kerran sinulta kielsin kun katselin ja ajattelin vain äitiäsi.
Ei, yksinomaan itseäni.
Ja nuo sinun murskatut ilosi synnyttivät välillemme pohjattoman kuilun,
jota ei voida silloittaa eikä umpeen luoda. Ja minä seison ja ulotan
turhaan käsiäni saavuttaakseni sinut, ja ettei minun tarvitsisi olla
yksin. Kuilut ovat ylitsepääsemättömiä.
Silloin muistan uudelleen sen, joka on kadonnut meiltä, äitisi. Mladen,
ja kuinka hän koetti lähentää sinua minuun. Huomasitko miten hän
piti vaarin jokaisesta tilaisuudesta, saadakseen sinut vakuutetuksi
minun rakkaudestani ja hyvyydestäni. Kaikki pienet, kalliit
huomaavaisuudenosoitukset, jotka hän sinua varten keksi, hän antoi
sinulle minun nimessäni, toivoen sillä voivansa sovittaa välimme ja
yhdistää meidät; ehkä et huomannut, että juuri se heitti varjon noihin
pieniin ystävyydenosoituksiin vähentäen niiden arvoa. Minä näin sen,
sillä sinä kavalsit itsesi pelokkaalla mutta itsepäisellä katseellasi,
jollaisella et koskaan silmäillyt äitiäsi.
Sen vuoksi en voi lähestyä sinua, en voi luokseni vetämällä estää sinua
tuhoutumasta samalla tiellä, jota minä olen kulkenut.
Sinä, rakastat Juliaa. Olen onnellinen, että rakastat häntä siinä
iässä, joka on vaaroja täynnä, ja joka tarvitsee suuren, loistavan
valon, jottei sielu vahingoittuisi ja tulisi saastutetuksi ainaiseksi.
Mutta sinun rakkautesi ei ole tasaisesti valaiseva loiste, se on
kylläkin suuri mutta liekehtivä, epäluotettava, sillä toisinaan se
vetäytyy kokoon, synnyttäen ympärilleen mustia varjoja — ja toisinaan
se kohoaa äkkiä korkealle, tehden kaikki vieressään epäluotettaviksi,
toisenlaisiksi.
Huomasin, että jokin teki sinut levottomaksi, että olet rauhaton
ja kärsimätön, ja minä etsin syytä. Löysin sen. Julian serkku on
tullut tänne; hän on enemmän sidottu kotiinsa ja serkkuunsa, ja sinä
pahoittelet sitä, etkä anna hänelle anteeksi; sinä et myönnä, että
hänellä on muitakin velvollisuuksia, paitsi mitä sinä häneltä vaadit.
Näen kuinka sinä punnitset jokaisen hänen hymyilynsä, vakoilet jokaista
katsetta, kuinka terävästi ja kylmäkiskoisesti vastaat hänelle, toisen
kerran välttäen, toisen etsien häntä... ja minä näen itseni.
Ja hän taipuu kuin lehti tuulessa, muuttuu pelokkaaksi, hiljaiseksi —
menehtyy ajatuksiinsa ja tuskiinsa — kuten äitisikin.
Toistuuko sinun nuoressa elämässäsi minun menneisyyteni? Oletko siinä
suhteessa täydellisesti minun poikani, sinä, joka todellisuudessa olet
niin kaukainen ja vieras minulle?
Ja minä syvennyn yhä enemmän tuohon menneisyyteen, etäännyn yhä siitä,
mikä tapahtuu nyt ja mikä minua ympäröi, ja kuitenkin on koko nykyisyys
minulle selvä ja ymmärrettävä, sillä menneisyys on terästänyt silmäni.