Huhtik. 30:nä 1910.
Vein äitisi Zagrebiin, Mladen. Oh, kuinka häntä piinattiin, raaksittiin
niitä kauniita kasvoja, jotta hänen elämänsä saataisiin pelastetuksi!
Ajoin yhtämiseen Zagrebiin ja sieltä takaisin, levottomana, kurjana
kuin Kain, työhön kykenemättömänä, kykenemättä edes kirjoittamalla
keventämään raskasta sydäntäni.
En tiedä kuinka elin, — nyt niin monen pitkän vuoden perästä muistelen
kauhulla niitä päiviä, ja ihmettelen, että vielä elän.
En antanut kaikkein vakavimmassakaan tapauksissa kenenkään astua
tilalleni. Menin ikäänkuin jonkinlaisen usvan lävitse minne hyvänsä
minua kutsuttiinkin, epämääräisen ajatuksen pakottamana, toivoen
uhrautuvaisuuteni lieventävän kohtaloani. Sellaisin ajatuksin seisoin,
sairasvuoteen ääressä, tuntien rauhoittuvani ja voimieni lisääntyvän.
Enkä koskaan ole toiminut niin hyvällä menestyksellä.
Vihdoin — vainiot olivat jo alastomia, lehdet alkoivat kellastua ja
illan hämärä laskeutui maahan, kun Irene palasi.
Musta side tyhjän silmäkuopan päällä. Kauneus oli poissa.
Sinä, Mladen, kiljahdit ja vetäydyit pelokkaana syrjään.
Äitisi horjui, oli kaatua. Kiersin käteni hänen ympärilleen, puristin
itseäni vasten, vannoen itsekseni, että hoidan ja suojelen häntä, ja
että elän vain hänelle.
Hän hymyili surullisesti, mutta nojautui kumminkin luottamuksellisesti
rintaani vasten.
Ja hän syleili ja suuteli minua niinkuin ennen ja niinkuin minä kerran
hyväilin häntä...
Ja aamulla, kun kaikki paljastava, säälimätön valo tunkeutui luoksemme,
kun katselin häntä vieressäni... side oli pudonnut silmän päältä;
silloin paljas silmäkuoppa ja arpeutuneet haavat kasvoilla ikäänkuin
työnsivät minut pois...
Katselin häntä, ja kaikki rakkaat sanat ja hyväily tuntui minusta
eriskummalliselta, luonnottomalta... tympäisevältä.
Rakkauteni oli kuollut.
Vain katumus, häpeä, suru itsestäni minussa vielä eli.
Ja äänetön harmi tuosta tapahtumasta ja siitä, etten ole itselleni sama
kuin ennen.