Toukok. 8:na 1910.
Lähdit pois, Mladen, äkkiä, odottamatta... Varhain aamulla riensit
luokseni sanoen, että sinun pitää tutkintosi tähden kiiruhtaa
Zagrebiin. Minä makasin vielä vuoteessa, ja oli liian aikaista
pukeutua ja lähteä saattamaan sinua. Koetin lähestyä sinua, ojensin
käteni syleilyyn — mutta sinä katsoit minuun katseella, joka pystytti
ikäänkuin muurin välillemme — ja käsivarteni painuivat alas.
En tahtonut tunkeutua salaisuuteesi, muistellen, kuinka minä ennen itse
salasin epäluuloni ja kärsimykseni, ja sinä väistit minua kuin vierasta
ihmistä, vierasta taloa.
Julia tuli keskipäivällä. Köyhä, pieni Julia! Kuultuaan sinun lähteneen
pois hän vain kalpeni puristaen huulensa yhteen.
— Oletko suruissasi? minä kysyin, ja hänen päänsä painui alas, hän
painoi sen minun käsivarrelleni ja nyyhkytti. Ja aivan hitaasti,
ikäänkuin hän odottaisi löytävänsä jonkun, joka kuuntelisi häntä, hän
paljasti minulle surunsa:
— En tiedä, mikä hänen on, valitti hän; ei mikään miellytä häntä — en
tiedä enää mitä tehdä, mitä jättää, välttääkseni loukkaamasta häntä.
Sillä välin hänen katseensa harhaili ympäriinsä ikäänkuin etsien sitä,
jolle hän oli voinut niin helposti purkaa sydämensä, ja joka osasi
lohduttaa.
Köyhä Julia-parka, sinä kuihdut, menehdyt siinä hurjassa loimussa — —!