Kesäk. 8:na 1893.
En liikahda hänen viereltään. Kahdesti minua on kutsuttu. En voi
mennä. On selvää, että Irene on saanut verenmyrkytyksen. Teen kaikkeni
estääkseni aiheuttamani pahan, ja ääretön pelko valtaa olemukseni.
— Minun pitää leikata, sanoin. Hän hymyili ja otti käteni.
— Miksi kiihdyt niin, armaani, kysyi hän koettaen uudestaan
hymyilemällä salata tuskansa.
— Sinä menetät — — änkytin minä tietämättä miten sanoa.
— Kauneutesi, keskeytti Irene.
Ja siirsihe rinnalleni.
— En menetä kuitenkaan sinun rakkauttasi, lisäsi hän kuin pyytäen.
Murtuneena laskeuduin polvilleni hänen eteensä ja painoin pääni hänen
helmaansa. Itkin liikutuksesta ja häpeästä. Kuuntelin häntä; hänen
äänensä tuli ikäänkuin jostakin etäältä, — kuuntelin sitä ja vasta
jälkeenpäin muistuttelin mieleeni hänen sanojaan. Hän puhui:
— En ole millään tavoin rikkonut sinua vastaan, en hetkeäkään missään
suhteessa.
Ja sitä hän toisti, sivellen kädellään kasvojani ja tukkaani.
— Ja nyt minun on niin hyvä olla, rakas. Kiitän sinua huolenpidostasi,
enkä pelkää mitään.
Onko tässä tulisia hiiliä päälaella, kuten pyhässä kirjassa
kirjoitetaan? Voi, kuinka ne polttavat!...