Kesäk. 7:nä 1893.
En sulkenut koko yönä silmiäni. Hän nukahti hetkiseksi, sai
kouristuskohtauksen ja heräsi kiljahtaen, ja minun sydämeni oli haljeta
tuskasta itseni ja hänen tähtensä. Hellyin, tahdoin itkeä yhdessä hänen
kanssaan, ottaen hänet syliini kuin lapsen. Hän puristautui lähelleni,
rauhoittui; — sopertaen: »niin kauheita — kauheita sanoja», ja nukahti
kuin sairas lapsi.
Mutta minä en voinut nukkua. Tuskan, pelon, katumuksen vuoksi. Päivä
alkoi jo hiipiä huoneeseen, esineet näyttivät kohoavan kuin usvasta, ja
tuo vähitellen selkenevä valo harmitti ja kiusasi minua. Oh, ellei sitä
olisi, jos pysyisi ikuisesti niin kuin oli silloin, kun särkyi kaikki,
mikä elämän elämäksi tekee.
Nousin ja lähdin puutarhaan. Kaikkialla vallitsee rauha ja hiljaisuus,
vain minun sydämessäni temmeltää. Tyyntyykö se koskaan? Jokin epävarma,
raskas panee minut pelosta värisemään. Näen uudelleen silmissäni,
kuinka hän otti veitsen ja painoi sen kasvoillensa...
Enkä minä estänyt...
Pudistan syyn päältäni. Miksi hän salli sen tapahtua? Eikö hän pettänyt
minua? Eivätkö he sopineet kohtauksesta? Eikö se juuri ole todistus
heidän syyllisyydestään, että se toinen — raukka — poistui yhtä asemaa
aikaisemmin? Tarvitaanko enempää? Eikö ole oikein rangaista syyllistä
rikoksen mukaan? Hävittää se kauneus, joka houkuttelee vieraita,
himokkaita silmiä...
Auta, Herra, auta... Käännä takaisin...
Haava paheni. Hiki helmeilee kasvoilla. Kuume nousee...
Ja hän, Irene — on yhtä kaunis kuin ennenkin. Kummeksiva lapsen hymy
huulillaan hän katselee huolestunutta ilmettä kasvoillani..
— Rakas, lausui hän epäröiden, silittäen kättäni, ja minä melkein
vaivuin hänen eteensä.
Lapsikin lähestyy minua. Ah, meistä jokaisesta tuntuu kuin olisimme
päässeet kuohuvista laineista hetkeksi turvaan hiljaiselle saarelle.
Kuinka minä rakastan sinua, Irene!
Rakastanko? Todellako? Missä oli sitten rakkauteni, kun hän
myrkytetyllä veitsellä raapi kasvojaan?