Kesäk. 6:na 1893.
Irene jäi vuoteeseen. Kävin jonkun kerran hänen luonaan. Hän näyttää
nukkuvan. Hän makaa oikealla poskellaan, en voi nähdä onko se
pahentunut. Kutsun häntä, hän ei vastaa. Poistun kiihtyneenä ja palaan
takaisin.
Vihdoin vein lapsen hänen luokseen. Tapansa mukaan se painautuu lähelle
häntä, hän hyväilee sitä, avaamatta silmiään, liikahduttamatta itseään.
Ja taas minä poistun pelokkaana, hänen mykän äänettömyytensä kiusaamana.
Jos ei hänessä sittenkään ole syytä? Mutta eikö hän voinut, eikö
hänen pitänyt ymmärtää minun vimmastuvan? Ja voiko tulla kysymykseen
lievennys, rauhallisuus ja kohteliaisuus, kun on hävitetty minun
maailmani, myrkytetty elämäni?