Kesäk. 5:nä 1893.
Tein pahemmin — halpamaisemmin.
Minä — tähän saakka kunniallinen mies; lääkäri!
Niin, kuinka se tapahtuikaan?
Oli jo päivä kun nukahdin vaatteet päällä divaanille.
Heräsin, aurinko paistoi korkealla. Heräsin kellon soittoon. Aukaisin
oven. Siellä seisoi Irene. Hän näytti huolestuneelta ja surulliselta.
Hänen takanaan seisoi eräs talonpoika. Tunsin hänet, olin käskenyt
hänen tulla noutamaan minua hevosella äitinsä luokse, hänellä oli
mätähaava. Tulen, sanoin, odottakaa alhaalla, ja rupesin pesemään
itseäni. Irene palveli minua peseytyessäni, sitten hän meni tuomaan
kahvia. Ääneti istuin ja join, ääneti järjesti hän esineitä pöydälläni.
Äkkiä hän tuli luokseni ja puristi kättäni.
— Stank, miksi et avannut minulle?
— En kuullut.
— Stank, emmehän jatka siten?
— Ei minussa ole syytä.
— Enkä minäkään ole tehnyt mitään. Ja hän katsoi minua niin
vilpittömästi, vakavasti! Sitten hän jatkoi: Onko se vakava tapaus,
jonka vuoksi sinua on tultu noutamaan?
— Kyllä.
— Mene sitten — ja palattuasi — salli minun puhua!
Poistuin ikäänkuin päihtyneenä hänen sanoistaan ja äänestään — maailma
ikäänkuin laajeni edessäni ja silmäni loistivat Ehkä sittenkin — ehkä!
Saatuani leikkauksen suoritetuksi, kiipesin kärryille ja ajoin heti
kotiin. Hän tuli vastaani. Niin kaunis! Niin kaunis, että se viilti
sydäntäni, ja että tunsin hurjaa vihaa sitä kauneutta kohtaan. Oli
kuin hän olisi tahtonut lisätä kauneuttaan pukemalla ylleen pehmeän,
valkoisen hameen, joka taipui niin kiehtovasti hänen viehättävien,
melkein tyttömäisten muotojensa ympärille.
— Sinä olet kaunis, lausahdin vasten tahtoani.
Hän naurahti hiljaa. Hiljaa kuin olisi tiennyt voittaneensa.
Tunsin, että hän pitää minua vallassaan, ja että hän itsekin tietää
sen. Tahdoin salata sen, ja nostelin veitsiä laukustani ja laskin ne
pöydälle, puhdistaakseni ne sitten.
— Mutta etkö näe rumaa rakkoa kasvoillani? Katso, juuri tuossa, kysyi
hän osoittaen kohta puhkeavaa rakkoa.
— Se kiusaa minua todellakin, sanoi hän ja otti pienen veitsen, jonka
juuri olin laskenut pöydälle meni peilin eteen ja leikkasi rakon pois
kasvoiltaan.
Ja minä seisoin hänen vieressään ja näin, että se oli sama veitsi,
jolla tunti sitten olin leikannut mätähaavan, ja tiesin, että olin
puhdistanut sen vain hamarasta; tiesin, että siitä voisi olla pahoja
seurauksia.
Mutta olin vaiti, annoin hänen rauhassa leikata.
Minä, lääkäri!...
Ja vielä jotain — siellä sieluni pimeimmässä nurkassa välähti jokin! —
Jos hänen kauneutensa katoaa, hän on taas sinun. Ei kukaan ikävöi häntä.
Hän pyyhki nenäliinalla kasvojaan ja katsoi minua hymyillen. Eihän hän
ymmärtänyt, miksi minä olin niin levoton. Ja herttaisesti, melkein
ilakoiden hän tarttui molemmin käsin päähäni, kuiskaten korvaani: älä
pelkää!
Mikä kauhu paljastuikaan edessäni? Ylpeys nousi päähäni. Riuhtaisin
itseni irti hänen käsistään.
— Muista, en minä pelkää mitään. En minä. Alleviivasin taas tuon
»minän».
Mistä se tuli — mistä otin nuo katkeruutta ja halveksimista syytävät
sanat, jotka kuultuaan hän kalpeni, lyyhistyi kokoon, kunnes nojautui
voimattomana oveen, nostaen kätensä kasvoilleen ikäänkuin torjuakseen
uhkaavat lyönnit.
— Ei enää, ei enää, voihki hän.
Tunsin väristystä hänen huokauksistaan, nautin saadessani soimata
häntä, ja pelkäsin itsekin sanojani.
Menehtyneenä hän aukasi oven ja poistui, ja minä jäin yksin, väristen
kiihkosta, onnettomana ja — tyytyväisenä.
Katseeni osui veitseen, jolla hän oli leikannut rakon kasvoiltaan, ja —
— — minä nauroin kostonhimoisesti, inhasti, pirullisesti.
Nyt valtaa minut pelko, se tuijottaa minuun. Ja olenko se minä? Mies,
joka on kunnioittanut itseään, ollut ylpeä itsestään, ihmetellyt
intohimoja ja puutteita, syyttänyt jokaista, joka ei ole voinut hillitä
itseään.
Eikö velvollisuuteni ollut kuunnella häntä? Ainakin kuunnella? Vaikka
hän tahtoo jättää minut, luopua säädyllisesti siitä rakkaudesta, joka
meidät kerran yhdisti. Minä sensijaan annoin hänen jättäytyä vaaralle
alttiiksi, loukkasin häntä halpamaisesti. Ja nyt olen onnettomampi kuin
koskaan ennen. Tunnen, etten ole kadottanut ainoastaan Ireneä, vaan
myös itseni.