Toukok. 31:nä 1893.
Kuinka rauhallinen olikaan sydämeni! Mitä kuumia ja helliä sanoja
sopertelivatkaan huuleni, kun menin Ireneä vastaan asemalle. Ja nyt
kaikki ikäänkuin kutistui kokoon, — hyytyi sisimmässäni.
Olin menossa auttamaan Ireneä vaunusta, kun viereisen vaununosaston ovi
aukeni myöskin ja rouva Ivaniz työntäytyi sieltä vaivalloisesti ulos.
Päästyään alas hän tervehti heti meitä niin suloisen herttaisesti, että
tiesin varmasti hänen teeskentelevän.
— Enpä edes aavistanut, virkkoi Irene hieman hämmästyneenä, ja rouva
Ivaniz naurahti äänekkäästi, terävästi.
— Kuinka olisitte aavistanut, kaunis tohtorinna!
— Koko paikkakunta kutsui häntä kauniiksi tohtorinnaksi. —
Luonnollisesti, ystäväiseni, ette aavistanut, entä sitten? Ja taas hän
naurahti. — Sivuutin teidät kaksi — tai kolme kertaa, mutta te olitte
niin — niin innostunut... Viimeisellä asemalla ette myöskään nähnyt
minua, ettehän?
Kuinka tutkivasti hän silmäili Ireneä puhuessaan! Ja Irene? —
Huomasin hänen kalpenevan ja olevan kaatumaisillaan. Hän puristi
suonenvetoisesti kättäni ikäänkuin pyytäen minua vapauttamaan hänet
tuon naisen läheisyydestä. Mutta tämä kääntyi puoleeni kysyen, onko
ollut nähnyt hänen miestänsä, ja vastausta odottamatta hän jatkoi: Oh,
niin se on. Kun miehen ei tarvitse pelätä vaimoansa, silloin hänen ei
myöskään ole pakko lähteä häntä vastaan, eikö niin, kaunis tohtorinna?
Tervehdittyään meitä ivallisen kunnioittavasti hän poistui.
Ja me jäimme yksin — äänettömiksi. Kantaja nosteli Irenen matkatavarat
yhteen; katselin sitä kaikkea, Ireneä, kantajaa ja matkatavaroita
ikäänkuin tiheän harmaan usvan läpi. Siirryin vaistomaisesti Irenen
viereen kävelemään, väristen toivosta, että hän puhuisi jotain, mutta
peläten samalla: mitä hän sanoo?
Mutta hän oli vaiti.
— Irene, puhu, sain vihdoin vaivalla sanotuksi. Mitä tuon naisen puheet
merkitsevät?
Hän oikaisi itsensä. Hänen kalpeista kasvoistaan tuijotti kaksi
silmää minuun kuin viimeisiä liekkiään leimahdellen. Hänen huulensa
liikkuivat, mutta hän ei löytänyt sanoja. Häntä puistatti.
— Kotiin — kotiin, sopersi hän itkemäisillään olevan lapsen äänellä.
En tiedä, kuinka tulimme kotiin; en tuntenut mitään; katselin ihmisiä
kuin unessa — he tervehtivät minua ja minä kohotin koneellisesti
hattuani. Kotiin — kotiin, kohisi päässäni, ja kuitenkin toivoin, että
tie kotiin olisi johtanut — maailman ääriin.
Saapuessamme pihaan juoksi palvelijatar vastaamme:
— Jumalan tähden, kiiruhtakaa, herra, kivi osui Mladenin silmään.
Hätkähdin Irenen huutoa. Hän juoksi sisälle kuin naarasleijona.
Lapsi oli loukkaantunut vakavasti. Hetken pelkäsin, että silmä olisi
tuhoutunut. Jos kivi olisi osunut pikkuisenkin lähemmäksi, olisi silmä
ollut mennyttä. Nyt oli vain orvaskesi repeytynyt, mutta siinä iässä
arpeutuvat sellaiset vammat nopeasti.
Irene ei jättänyt lasta. Hän ei vaihtanut edes pukuaan. Hän pitää
poikaa sylissään, asettaa kääreitä ja lapsi puristautuu lähemmäksi
häntä, huokaisten vähän väliä: kaunis äiti!
Miksi hän suuteli minun kättäni, kun ilmaisin hänelle toivoni silmän
suhteen! Olen kyllä ennenkin kokenut sellaista, että joku äiti on
polvistunut eteeni suudellen käsiäni. Mutta se on ollut vieras vaimo ja
vieras lapsi!
Istuin pimeässä nurkassa ja katselin tiukasti vaimoani ja lastani,
kysyen itseltäni ja sinulta, Irene, — kuinka paljon minua on teissä
molemmissa. Olette kylliksi toinen toisellenne — minä olen vain lääkäri.
Varkain hiipien jätin huoneen, koko talon. Menin ulos syvää rauhaa
ja lepoa huokuvaan yöhön, tuoksuaville vainioille. Ja nuo kaukaiset,
rauhallisesti tuikkivat tähdet, ja rajaton, hyväilevä hiljaisuus
ikäänkuin tyynnyttivät pahoja ajatuksiani, ja jotain toivon tapaista
nousi sieluuni.
Ei, — kuinka hän voisi jättää minut?...
Eihän hän rohkene jättää lastansakaan.
Ja tyydyttäisikö se myöskään minua tänään?
Lähdin lapsen luokse. Hän oli nukkunut. Äiti nosti hänet vuoteelle ja
istui hänen viereensä, pitäen pojan kättä omassaan. Huomattuaan minut
hän nousi, katsoi minua hetken kuin aikoen jotain sanoa, mutta sitten
hän taas kääntyi lapsen puoleen.
— Irene!
— Ei nyt, ei nyt, hätäili hän. Silloin hän hetken kuluttua juoksi äkkiä
luokseni, syleili minua ja itki katkerasti.
Talutin hänet Mladenin huoneesta omaan huoneeseemme, johdatin
patjakolle istumaan ja istuuduin itse hänen viereensä. Hän ei voinut
rauhoittua ja minun tuli yhä vaikeammaksi olla, hänen itkunsa kiusasi
minua yhä enemmän, kysyin yhä kärsimättömämmin: miksi itket? Hän ei
vastannut, ja minä, käsittäen nuo kyyneleet, ikäänkuin kivetyin. Ah, ne
eivät olleet minun tähteni, eikä minua varten; ja lopulta istuin hänen
Veressään vain lääkärinä, käskien hänen mennä nukkumaan.
Hitain ja horjuvin askelin hän lähti Mladenin luokse ja paneutui
nukkumaan hänen viereensä.