Kesäk. 3:na 1893.
Kaikki on selvää minulle. Tänä yönä matkustin ohi Fiumen. Albertin
ikkunat olivat valaistut. Hän on siis palannut ja kohdannut Irenen
Zagreb'issa, matkustanut yhdessä hänen kanssaan, mutta poistunut
junasta yhtä asemaa aikaisemmin, etten minä näkisi häntä ja tietäisi
hänen olleen vaimoni kanssa. Ilman rouva Ivanizia olisin tuskin saanut
sitä tietää.
Ja nyt sen tietää koko kaupunki. Tunnen kuinka ihmiset katselevat
minua toisin kuin ennen, painan silmäni alas heidän edessään, kuljen
ympärilleni vilkuillen kadulla kuin varas päästäkseni kohtaamasta rouva
Ivanizia ja ollakseni muistuttamatta hänelle onnettomuudestani ja
häpeästäni.
Viimeisinä kolmena päivänä minulla on ollut vaikeita tehtäviä
ratkaistavana. Kaksi vakavaa sairastumista on kääntänyt ajatukseni
Irenestä. Oh, ei kääntänyt, vaan lykännyt hieman loitommaksi. Minusta
tuntuu, että olin perheessäni kuin pelkkä lääkäri. Lääkärinä kävin
Mladenia katsomassa, puhuin Irenelle vain sen, mitä lääkäri sellaisessa
tapauksessa sanoo; lapsi voi nyt paljon paremmin, silmä ei ole pahasti
loukkautunut, toivon voivani pelastaa toisetkin potilaani — ja taas
nousevat tuskaiset ajatukset mieleeni: mitä sitten — mitä sitten?
Menisinkö hänen luokseen?
Mitä voittaisin sillä? Rakastaisiko hän taas minua? Voisiko koskaan
palata se, mikä ollut on?
Se ihmeellinen onni, se paratiisimainen sopusointu?
Ja minä seison oven takana — hyljättynä kuin almunpyytäjä.
Muutaman kerran ojennan käteni revolveria kohden.
Olisinko Randiz?
Ketä kohti suuntaisin sen?
Siten kapinoivat ja nousevat toisiaan vastaan ajatukseni, tässä näyttää
kuin minä vyöryisin niiden painon alla, nyt nousen taas, häpeän. Minä,
vakava mies, oikeudenmukainen, kunnioitettava — lääkäri, jonka suuri
tehtävä on koettaa pelastaa ja pidentää elämää! Sellaisina hetkinä minä
vihaan sinua, Irene, sinua ja sinun kauneuttasi.
Sillä ellet olisi kaunis, toinen ei katselisi sinua niin ahnaasti, ei
himoitsisi omakseen niin hekumoiden!