Puhuimme Randizista — ja olemme eri mieltä.
Ensimmäisen kerran!
Randizin teko on saattanut Irenen ymmälle. Hän ei ymmärrä, kuinka mies
voi hyökätä nukkuvan naisen kimppuun ja tehdä niin raakamaisen työn.
Ja minä puolustan häntä. Olen niin kaunopuheinen, että itsekin
ihmettelen. Kaikki on minulle selvää. Nuori, rikas kauppias nai
köyhän kirjurin tyttären, yhden yhdeksästä sisaruksesta; kantaa häntä
käsillään! Ja tämä pettää hänet. Pettää häpeämättä, röyhkeästi. Ja
mies rakasti häntä niin rajusti. Jumala tietää kuinka kauan hän lie
kärsinyt; sanottiin hänen viime aikoina olleen kovin hermostuneen,
tuskin tietäen mitä puhua, mitä tehdä. Hän tuijotti ihmisiä niin, että
nämä alkoivat välttää häntä; hän laski väärin, omaksi tappiokseen...
Vaimonsa kanssa hän ei puhunutkaan, lastaan hän väisti... Ja ehkä
hän valvoi öisin hänen vieressään, ehkä hän odotti vaimon kavaltavan
salaisuutensa ja — ehkä vaimo lausui, ehkä hän sopersi jonkun nimen —
ikävöiden — kutsuen... Ja se nimi ei ollut hänen nimensä... Silloin
hän, onneton...
— Mutta miksei mies ajanut häntä pois? keskeytti Irene, kalpeana
kiihkosta, säihkyvin silmin.
— Sehän johtuu siitä, ettei hän voinut ajatella, jäädä yksin, näkemättä
häntä vieressään, kuulematta hänen ääntänsä. Se on, että hän rakasti
häntä hulluuteen saakka.
Irene hymyili tylsästi. — Ei, älä sano, että se on rakkautta, mikä
tappaa.
— Ei, hän ei tahtonut häntä tappaa. Hän tahtoi vain pidättää hänet
itselleen, hän tahtoi rumentaa vaimonsa kasvot niin, ettei hän ketään
miellyttäisi; rumanakin hän olisi _hänelle_ kaunis, ja rakas...
— Ja silloin? huomautti Irene huohottaen.
— Silloin, jatkoin minä, vaimo ehkä sopersi taas sen toisen nimen,
ja mies villiintyi hänen huokauksistaan ja lemmenkutsuistaan, ollen
varma, että, vaimonsa sillä hetkellä ajattelee yksinomaan sitä toista.
Hän iski, päihtyen yhä raivoisammaksi luiden rusentumisesta kasvoissa,
joita hän rakasti niin hurjasti ja joita rakasti myöskin toinen, sillä
ne olivat niin kauniit... kunnes hänen voimansa loppuivat...
Minä vaikenin. — Irene järjesti jotain pöydällä, näin sen vaikken
katsonutkaan sinne. Vihdoin hän katsahti minuun sanoen: Ja vaimosta,
etkö puhu hänestä mitään?
Naurahdin väkinäisesti. — Ymmärrän paremmin miestä. Puolusta sinä
vaimoa!
— Niin, virkkoi hän miettien. Randiz oli epäluuloinen, mustasukkainen
mies, joka vakoili hänen jokaista silmäystään, jokaista liikettään,
hän pelotti vaimonsa persoonallisuutta ja ajatuksia, ja hänen kaikkein
viattomimmassakin seurustelussaan mies näki petosta ja uskottomuutta.
Hän kiusasi häntä päivänkoitosta iltaan saakka, vuoroin synkällä
vaiteliaisuudellaan, vuoroin juroilla sanoillaan. Nainen ei nähnyt
apua, ei löytänyt ulospääsyä. Hänessä kapinoi ylpeä sielu, hän nousi
alhaista epäluuloa vastaan — ja ehkä, jatkoi Irene hitaasti — ehkä
alkoi hänen kiusattu, huonosti kohdeltu rakkautensa laimentua.
Katsoimme toisiamme tovin tiukasti, kylmästi.
Tietääkö hän, mikä minua kiusaa? Tunnen, että hän tietää. Ja hän on
yksi niistä, joissa rakkaus kuolee, jos sitä kiusataan, kohdellaan
huonosti.
Oh, jos hän ei rakasta minua, jos hän lakkaisi minua rakastamasta!
Emme tienneet, mitä enää puhua; vihdoin minä nousin ja poistuin
huoneesta. Kävelin ulos portista, kauas vainioille, kunnes jalkani
väsyivät ja ajatukseni herpautuivat.
Minkälainen minä olen — kuinka alas olenkaan joutunut — urkkijaksi.
Ylpeä Ireneni! Olen vakuutettu, että hän itse sanoisi sen minulle, jos
hän ei enää rakastaisi minua.
Kysyn häneltä. Se hänen täytyy luvata minulle.