— Ovikello soi keskiyöllä. Olin valveilla... vakoilin Ireneä. Hän
puhuu usein unissaan. Odotin hänen lausuvan hänen nimensä. Hänellä oli
tapana herättää minut kun soitettiin. Teeskentelin nukkuvani, hän ei
liikahtanut. Joku painoi alhaalla yhä kiihkeämmin soittokellon nappulaa
— yhä uudelleen...
Vasta silloin tunsin hänen kätensä. Kevyenä ja pehmeänä se haparoi
kasvoillani. Liikahdin.
— Stank, joku soittaa, sanoi hän hiljaa ja sytytti kynttilän.
Aukaisin silmäni, katseemme osuivat yhteen. Hänen silmänsä olivat
punaiset, kyynelten turvottamat. Tuossa vieressäni itki Irene, vaimoni,
jota rakastan hulluuteen saakka, jolle olen vannonut olevani tukena ja
kilpenä. Huokasin, avasin sylini, hän painautui rintaani vasten, ja
kyyneleemme yhtyivät.
— Mene, Stank, mene — virkkoi hän, irtautuen, hiljaa syleilystäni.
Koneellisesti astuin ikkunan luokse ja aukaisin sen. Alhaalla seisoi
poliisi: Pyydän tohtoria tulemaan nopeasti, sanoi hän, Randiz on
tappanut vaimonsa!
Puin päälleni Irenen auttaessa ja riensin juoksujalkaa kadulle. Kuulin,
selitti poliisi, avunhuutoja Randizin talosta, koputin ikkunaan — ja
äänet vaikenivat äkisti. Aioin jo lähteä pois, luullen aviopuolisojen
riidelleen, sillä olen viimeaikoina öisin, kulkiessani heidän
ikkunainsa ohi kuullut heidän kinastelevan. Mutta ovi oli auki, Randiz
juoksi ikkunaan kirves kädessä — toistaen yhtä mittaa: minä tapoin
hänet — minä tapoin hänet.
Naapureita kiiruhti paikalle, menimme taloon — uh, herra! Sänky oli
veren vallassa, vaikea oli erottaa, mitä, siellä muuta oli. Sidoimme
hänet, toiset juoksivat tuomarille, ja minä teidän luoksenne, herra.
Niin hän kertoi minulle, — mutta hänen äänensä ponnahti takaisin
korvistani kuin kaikuna. Jonkinlainen raju pelko valtasi minut.
Kernaammin olisin kääntynyt takaisin, ja kuitenkin, jokin veti minua,
ja kertasin itsekseni: hän murhasi, murhasi vaimonsa!
Vihdoin saavuimme perille. Talon edessä parveili suuri joukko ihmisiä.
Naiset, miehet, lapset, kaikki mutisivat puoliääneen, se kuulosti
korvaan kuin kaukaisen kosken pauhu. He väistyivät syrjään antaen
minulle tietä.
Lähestyin vuodetta. Lamppu sytytettiin — ja minä olin vähällä pyörtyä.
Valkoiset, täyteläiset hartiat ja niiden yläpuolella verinen möhkäle,
aivan muodoton. Hartiat liikahtavat, rinta nousee ja laskee. —
Katsahdin mieheen. Hän seisoi kädet siteissä nurkassa ja tuijotti
tylsästi minuun. Kumarruin vuoteen yli, etsien ja tutkien... rinta
kohoaa aina vähemmän, viimeinen puistatus, verensyöksy ja... kaikki on
rauhallista.
Loppu, sanon tuomarille, ja hän vastaa käheästi ja, koneellisesti:
alustava kuulustelu!
Silloin kuului nurkasta huuto — ei — eläimellinen mylvinä, joka turhaan
koetti vaihtua inhimillisesti ymmärrettäviksi sanoiksi, ja sitten
seurasi hätääntynyt, kimeä kirkaisu. Lapsi konttasi sängyn alta...
Annoimme sen yhdelle ovensuuhun ilmestyneistä naisista. Ja silloin
alkoi kuulustelu.
Selvä murha, lopetti tuomari. Kieltämättä selvä, ajattelin minä,
kuunnellen Randizia.
Hän petti minua, petti — voihki mies käheällä äänellä. En tiedä mikä
minuun tuli, otin kirveen, ja...
Silloin hän ojensi ristityt kätensä sänkyä kohti: Maare — Maare!
valitti hän loppumattomassa tuskassa ja katumuksessa. Ja taas hän
katsoi minuun: auttakaa, auttakaa! Kaunis hän oli, kaunis, hulluiksi
hän teki kaikki, tahdoin vain, ettei hän olisi kaunis... ja sitten — en
tiedä — en tiedä...
Nousevan auringon ensimmäiset säteet punasivat idän taivasta kun
poistuimme Randizin talosta. Seisahduin hengittämään raitista ilmaa,
tuomarin napittaessa viittaansa kaulaan asti ja virkkoessa: hirttää
hänet pitäisi. Sillätavoin murhaa nukkuvan vaimonsa!
— Mies-parka, vastasin minä. Ja tuntui kuin joku toinen olisi lausunut
tuon sanan, se tuli niin säälien. Riensin kotiin sekavien ajatusten
painostamana. Ne olivat hajanaisia, ne ilmestyivät joka puolelta kuin
salamat pilvisenä yönä sotkien Randizin vaimoineen minun ja minun
vaimoni kanssa. Tuskasta purin hampaani yhteen ja puristin nyrkkejäni,
koettaen ajatella vain Ireneä, ja yhtäkkiä juolahti mieleeni: jos hän
odottaa minua... ja kaikki toiveeni kohdistui tuohon ajatukseen. Jos
hän odottaa minua, on kaikki hyvin.
Hän odotti minua salissa katetun pöydän ääressä, samovaarin kohistessa.
Hän suoristausi ja riensi pelokkaan kiihkeänä vastaani, ja minä
polvistuin hänen eteensä kätkien pääni hänen helmaansa.
Sitten istuuduimme vierekkäin, avaten sydämemme toisillemme. Hän
valitti minulle viime aikoina kärsimistään suruista. Hän sanoi
värisevänsä pelosta, että minä sairastun, ja että käytökseni Mladenia
kohtaan surettaa häntä.
— Sinä, joka olit ja olet ruumiillistunut hyve. En voi ajatella
toisin kuin että olet sairas, — sanoi hän silittäen hellästi päätäni.
Mutta olethan lääkäri ja tiedät mitä teet. Sillä, Stank, jos sinä
sairastuisit?...
Kuinka paljon pelkoa ja huolta olikaan hänen äänessään! Ah, sydämeni
aukeni hänen edessään huokaillen katuvaisena: unohda, unohda, mitä
tapahtunut on!
Nyt hän lähti työhönsä, ja minä kirjoitan ja tunnen kuinka kurtut
kasvoiltani häviävät ja kouristuneet hermoni vapautuvat.
Niin hän sanoi: tule, menkäämme ikkunaan. Tunnetko ruusun tuoksua? —
en tiennyt edes niiden kukkivan. En nähnyt muuta kuin yhden suuren,
kauhistuttavan pimeyden, joka uhkaa elämäämme. Kaunista, onnellista ja
riemuisen rikasta elämäämme.
Eikö niin, Irene, me suojelemme sitä?
Unohdin sillävälin Randizin kokonaan. Irenekään ei kysellyt paljon.
Olimme niin kiintyneet jälleenpelastamaamme onneen. Ja kuitenkin —
Irenen kanssahan minun täytyy siitä puhua...
Mladen minun, myös täytyy saavuttaa. Minun kaksi aurinkoani saavat taas
loistaa; kaksi pyhimystäni — saavat uudelleen tuntea loppumattoman
rakkauteni.
X