Toukok. 18:na 1893.
Kuinka kauniita päiviä meillä oli! Kuinka rikas onkaan työn ja onnen
elämä! Ja kaikki on niinkuin oli ennen. Minä työskentelen väsymykseen
saakka, tulen kotiin, missä minua odottaa Irene — vaimoni, ja lapseni,
ja minä muutun aivan toiseksi, tyyneksi ja päättäväiseksi.
Irenessä huomaa tuskin mitään muutosta, vain silloin tällöin on hän
vaitelias ja miettiväinen. Ja silloin hän yht'äkkiä syleilee minua
tulisesti ja intohimoisesti, ja hänen suutelunsa on hehkuvampaa kuin
koskaan ennen — niinkuin rakkautemme ja onnemme aamuna. Ei, se ei
ole valhetta, se ei ole petosta; ja hänen hetkellinen mietiskelynsä
on myöskin käsitettävää. Minä peloitin häntä niinkuin peloitin
Mladeninkin, ja nuo kaunosielut sulkevat niin vähästä porttinsa, ja
sisällepääsy niihin on hyvin vaikeata.
Vaikka usein aivan vapisen kärsimättömyydestä kun vaimoni katsahtaa
minuun kysyvästi, melkein kuin peläten, kun lapseni epäröiden tulee
luokseni, hillitsen kuitenkin samalla itseni, enkä anna hermoilleni
ylivaltaa. Randiz ilmestyy silmäini eteen. Koko maailma on häntä
vastaan, kaikki vannovat, että hänen vaimonsa oli syytön, uskollinen,
ja että kaikki johtuu vain hänen järjettömästä, onnettomasta
epäluulostaan.
Irene kertoo minulle usein, mitä Randizista ja hänen vaimostaan
puhutaan. Hän tekee sen ikäänkuin tarkoituksella. Ehkä hän tahtoo
muistuttaa minua omasta epäluulostani ja sen synnyttämistä vakavista
seurauksista...
Tai — vaimentaakseen epäilyksiäni, ja että hänen olisi helpompi...?
Mikä helpompi? Mitä kauheita ja inhoittavia ajatuksia tunkeutuukaan
mieleeni? Joka päivä, olkoon se yhtä kaunis ja onnellinen kuin ennen,
ovat ne luonani. Silloinkin kun aivan hurmaannun onnesta, silloinkin —
on kuin jokin leiskahtaisi edessäni. Jokin keltainen, epämiellyttävä
valo, joka muuttaa Irenen kasvot, ja samalla hänen sanansa sointuvat
niin vastenmielisiltä. — Irene huomaa sen. Hän on sanonut minulle jo
kahdesti tai kolmesti, että minun pitää lääkitä itseäni.
Ja tosiaankin — minä lääkitsen itseäni. Mutta paras lääke on Albertin
kortti. Hän kirjottaa Wienistä, että hänen täytyy äkkiä matkustaa,
tietämättä milloin palaa takaisin. Hän tervehtii »onnellista taloani»
ja meitä kaikkia...
Irene luki sen tyynesti ja kylmästi. Mladen ojensi kätensä ja otti
sen. Se kuuluu hänelle, koska se on sedältä. Se koski minuun, se näkyi
varmaankin kasvoiltani; Irene silmäili minua vakavasti, ikäänkun
tahtoen saattaa minut järkiini, asettua minun ja pojan väliin.
Tai...? sellaisella tyynellä, varmalla katseella kesytetään villejä
eläimiä. Kesytetään villieläin ihmisessä.