Huhtik. 20:nä 1893.
Yöt ja päivät ovat vaikeita. Tuskin ehdin käydä kaikkien apua
tarvitsevain luona. Lapsista ovat useimmat sairaina. Difteria niittää
uhreja. En voi kaikkia pelastaa. Sydämeni lakkaa lyömästä, kun
ajattelen, että myöskin Mladen voisi sairastua.
Ehkä sittenkin lähetän hänet Fiume'en. Albert pyytelee sitä
hellittämättä. Hän on jo voimistunut siksi paljon, että valmistautuu
lähtemään kotiin. Mutta minä itse pidätän häntä. Olen melkein aina
sairaiden luona. Irenen olisi ikävämpi varjella Mladenia tartunnalta,
jos hän olisi yksin. Itse hän ei sitä tunnusta, päättäväisesti
kieltäytyen Albertin pyynnöistä; vielä päättäväisemmin hän kumoaa minun
huomautukseni, sanoen, että hänen olisi vaikea olla ilman poikaa.
— Ja jos Mladen sairastuisi siellä? siihen kysymykseen keskustelumme
tavallisesti päättyivät. Mitä minä tekisin sinun tuloosi saakka?
Ajattele, lisäsi hän, mitä minä tekisin ilman sinua?
Milloin hyvänsä muistelen, kuinka rauhaton olin, minun täytyy ihmetellä
itseäni. Mikä onni, etten kavaltanut itseäni! Kuinka olisinkaan
loukannut häntä, kuinka saisinkaan hävetä! Ja hän, ylpeä Ireneni —
antaisi sitä tuskin koskaan anteeksi.
V
Huhtik. 30:nä 1893.
Ulkona voitti kevät, aurinko, ja minuun tunkeutuu taas jotakin pimeätä.
Uudelleen tunnen kodissani nuo painajaiset, jotka nousevat minun ja
Irenen väliin.
Sairaustapaukset harvenivat; jonkun päivän olen ollut vähän enemmän
kotosalla, mutta tuntuu kuin olisin ollut kauan poissa. Joka hetki
löydän jotain uutta, vierasta. Salongissa on piano muutettu toiselle
puolelle huonetta. Albert väittää, että siellä on parempi akustiikka.
Irene on siis soittanut hänelle, laulanutkin. Niinkuin minulle ikään!
Ja minun täytyi aina silloin lähteä ulos.
Vanhempaini kuvat riippuvat toisella seinällä: Albert sanoo, että ne
ovat siellä paremmassa valossa.
Minun täytyy myöntää, että se on oikein, ja kuitenkin se harmittaa
minua.
Mladen on kuin kiinnikasvanut Albertiin, aina hänen läheisyydessään.
Eilen kutsuin häntä luokseni, hän ei totellut. Kutsuin toisen kerran
jurosti. Hän siirtyi luokseni, seisahtui eteeni, itsekäs uhma silmissä.
Irene astui viereemme ikäänkuin suojellakseen häntä. Tahdoin hyväillä
pojan päätä, puristaa häntä rintaani vasten, mutta hän vastusti hiljaa.
Irene otti häntä kädestä ja vei hänet hetken kuluttua ulos.
— Söimme ääneti illallista. Oli niin painostavaa. Haa, haamut istuivat
meidän kanssamme jäähdyttäen sanat huulillemme.
Vihdoin Irene koetti murtaa jään. Hän laverteli, laski leikkiä minun
kanssani, pojan kanssa; ja kovettunut sydämeni alkoi sulaa. Silloin
Albert huomautti pelokkaasti Ireneä lupauksestaan. Nähdessään minun
katsahtavan kysyvästi, hän selitti Irenen luvanneen laulaa hänelle tänä
iltana — matkaonneksi, lisäsi hän hymyillen:
— Matkaonneksi? ihmettelin minä.
— Niin, vastasi Irene, en ole vielä ilmoittanut sinulle, että Albert
jättää meidät huomenna.
Hän kutsuu häntä yksinkertaisesti Albertiksi.
Albert alkoi lämpimästi kiitellä meitä vaivoistamme ja hyvyydestämme, —
ja minä sillä hetkellä onnellisena hänen poislähdöstään, vakuuttelin,
että hänen seuransa oli meille kovin rakasta j.n.e.; kuten sellaisissa
tapauksissa on tapana puhua, koetinpa vielä suostutella häntä
jäämäänkin muutamaksi päiväksi.
Fiume ei ole kaukana, virkkoi hän; tiedän, että ikävä vetää minua
teidän kauniiseen, rakkaaseen taloonne — jos sallitte.
Irene ojensi hänelle kätensä. Minä vain nyökäytin päätäni. Koetin
teeskennellä, ettei huomattaisi minun olevan kaikkea; muuta kuin
mielissäni tuosta lupauksesta.
Irene lauloi — minun mielilaulujani. Hän seisoi hänen vieressään ja
käänsi nuottivihon lehtiä.
Voi, kuinka hänen äänensä kiusasi minua. Ensimmäisen kerran. Kuuntelin
vastahakoisesti. Tunsin, etten ole ainoa hänen elämässään, tuska hiipi
sydämeeni.
Laulujen lomassa he keskustelivat. Irene nosti päätään ja katsoi
häneen. Katsoiko hän häntä toisin kuin minua? Onko hänen äänensä
vähemmän hellä puhuessaan hänelle?
Ja he ovat olleet kahden niin monta päivää, niin monta iltaa, öitäkin...
Oih, kaikki minussa nousi kapinaan. En voinut sietää enempää.
— Minä lähden nukkumaan, sanoin. Hyvästelin nopeasti ja poistuin.
Kuinka värisinkään — korvissani humisi, jotain nousi kurkkuuni. Jääkö
hän, eikö hän huomaa minun kärsivän, eikö hän riennä?
Kello tik-takitti seinällä, mutta jokainen heilurinlyönti koski minuun
kuin luja isku. Eikö hän tule? Kaikki ajatukseni ja tunteeni yhtyivät
tuossa kysymyksessä, jännittyneet hermoni kutsuivat häntä.
Vihdoin hän tuli kantaen kynttilää. Hän oli siis valaissut hänelle, hän
itse, ja sitä ajatellessani leiskui jotain silmissäni.
Hiljaa hän laski kynttilän pöydälle, tuli luokseni, otti pääni käsiensä
väliin ja katsoi silmiini.
— Stank, mikä sinun on? kysyi hän.
— Olen sairas, sopersin minä.
Ja hän hyväili polttavaa otsaani, rauhoitti, nuhteli minua, että minä,
lääkäri, vakava mies päästän hermoni ja oikkuni kiihtymään. Vielä
hän sanoi, että minä peloitan, vieroitan lasta, ja että hän vain
suurella vaivalla oli onnistunut tasoittamaan minun kylmäkiskoisuuteni
vieraalle, jolle olimme velvolliset osoittamaan jonkun verran
huomaavaisuutta.
Hän puhui paljon, muistuttaen minulle, kuinka hän oli pitänyt minua
esikuvaksi kelpaavana miehenä, jota hän kunnioittaa ja rakastaa, mutta:
jos annat hetkellisten oikkujen johtaa itseäsi, kuinka käy silloin
minun ihanteeni?
Minä rauhoituin, enemmän hänen äänestään kuin sanoistaan, ja taas oli
kaunista ja kirkasta minun sielussani...
Ja aamulla mietin uudelleen hänen sanojaan, tutkin hänen jokaista
katsettaan, tähystelin salaa Albertia ja häntä, toistaen mielessäni
kaikki tapaukset, jotka opettivat minua tuntemaan lausuttujen sanain
arvon, oltuani usein kosketuksissa valheellisten ja kevytmielisten
ihmisten kanssa.