Toukok. 4:nä 1893.
Albert on lähtenyt pois, olemme kahden.
Miksi en iloitse? Pidän silmällä Ireneä. Hän näyttää rauhalliselta ja
eloisalta, mutta huomasin hänen kuitenkin silloin tällöin vaipuvan
ajatuksiinsa. Kysyin häneltä äkkiä, mitä hän ajattelee. Hän joutui
hämilleen.
Ajatteleeko hän häntä?
Mladen kysyy yhtämittaa, milloin Albert palaa. Irene lohduttaa, että
hän tulee pian.
Eikö hänen äänessään ole jotakin outoa? Hän tulee pian luoksesi, sanoo
hän. Eikö niissä sanoissa piile peitetty ilo?
Haa, taas kahden. — Enkä kuitenkaan voi iloita vilpittömästi,
täydellisesti. En voi estää itseäni kuulemasta jonkun kerran päivässä
hänen nimeään, tai tuskissani kysymästä itseltäni: onko Irene minun,
kokonaan, kaikkine ajatuksineen, tunteineen?
Minusta tuntui kuin olisin soutanut ränstyneessä veneessä tulvivan joen
uhkaavissa pyörteissä, joihin vene näytti joka hetki sortuvan. Nyt joki
asettui, tulva laski. Katselen, voimatta uskoa, että toisin on ollut.
Elämämme jatkui samoinkuin se oli ennen sitä päivää, kun Albert äkkiä,
ilmestyi taloomme. Vaimoni ja lapseni ovat taas yksin minun... Mutta
yhtä ajatusta en voi vaientaa, yhtä ääntä, — joka hokee korvaani:
Sinunko on todella se, mikä voi olla sinun vain niinkauankuin ei sitä
joku toinen hekumassaan ota?
Rakastatko minua, Irene? kyselen yhtämiseen. — Voisitko elää ilman
minua?
Alussa hän vastaili minulle tulisesti, kuten aina, kun johtui
ajattelemaan, että hänen pitäisi elää ilman minua. Eikö hän ymmärtänyt,
että minä kysyin jäisellä äänellä, kuten tuomari, joka värisee innosta
saada syytetty tunnustamaan, tai asettaan lataava metsästäjä?
Ja tänään hän vastasi kärsimättömästi:
— Et ole koskaan kysynyt minulta noin, ja vaipui ajatuksiinsa. Sitten
hän seisoi pitkän aikaa ikkunan edessä, katsellen lehtikujaa.
Ehkä hän muisteli sitä päivää, jolloin Albert kannettiin sieltä tänne!?