Huhtik. 10:nä 1893.
Tuli suojasää. Kaikki ovat sairaita. Kuljen väliin jalkaisin, väliin
hevosella. Naapurin lapset sairastuivat kurkkumätään. Pelkään Mladenin
puolesta. Irene on myös kovin huolissaan.
Albert ehdottaa, että hän matkustaisi pois ja veisi pojan mukanansa
Fiume'en. Hän sanoi tuntevansa itsensä kovin onnelliseksi, jos voisi
antaa hänelle turvapaikan liikkuvaa vaaraa vastaan.
Katsahdin Ireneen. Hän pudisti kieltävästi päätään. Kiitoksia, sanoi
hän Albertille, mutta minä en voisi erota Mladenista.
Ja jos te menisitte Mladenin kanssa? Minä jäisin tänne, lisäsi hän.
— Minä en voisi erota sinusta, vastasi hän, ojentaen kätensä minulle.
— Etkö, etkö voisi erota minusta? kysyin häneltä, kun olimme kahden.
— En koskaan, en koskaan, vastasi hän. Missä sinä olet, siellä minunkin
paikkani.
Kuinka pikaisesti rauhoittuukaan mieli hänen sielukkaiden silmiensä
edessä!