Huhtik. 4:nä 1893.
Sulkeuduin huoneeseeni, ilmoitettuani täytyväni tutkia erästä uutta
alaani käsittelevää teosta.
Sitä saneessani en katsahtanut Ireneen. Niin, en vilkaissut häneen,
en kutsunut häntä tulemaan kanssani, kuten meillä oli tapana tehdä
aikaisemmin. Hän istui silloin nojatuolissa kirjoituspöydän vieressä
tehden jotakin käsityötä, tai lukien, väliin nostin silmäni häneen,
katseemme kohtasivat toisensa, hän ojensi silloin kätensä minua kohti...
Ja minä viihdyin niin hyvin.
Hän ei tule. Onko hän unohtanut, että minä olen onnellinen vain
silloin kun hän on vieressäni? Eikö hän tunne, että minä odotan häntä,
kärsimättömästi, tuskallisesti...
Ja ulkona on niin koleata. Synkkiä päiviä yhtenään, sataa, pyryttää.
Sellaisina päivinä istuu kernaasti räiskyvän takkatulen ääressä,
miellyttävän lampunvalon loisteessa, jos vierelläsi on vaimosi,
lapsesi, eikä välillänne ole mitään muuta vierasta. Ei mitään, mikä ei
kuuluisi siihen.
Nyt hän oli täällä. Ääneti, nopeasti hän lähestyi minua, kiersi
käsivartensa kaulaani, ja kiitollisena minä suutelin hänen käsiänsä.
Hän istui hetken vieressäni, ja minä olin syventyneenä kirjaani.
Kerrotko minulle jotakin kirjastasi? kysyi hän luoden minuun nuo hyvät,
uskolliset silmänsä.
Ei, ne silmät eivät valehtele.
Toisesta huoneesta kuului Albertin ja Mladenin äänet. Poika nauroi
ja huudahteli ilosta. Hän taivutti hiukan päätään, ikäänkuin
kuunnellakseen.
— Albert kertoo hänelle sellaisia tyhmiä, fantastisia satuja, virkkoi
hän moittivalla äänellä.
Miksi tuo väite teki minulle niin hyvää?