I
Maalisk. 30:nä 1893.
Mitä tapahtuu ympärilläni?
— Ilma on raskasta, sakeata. Ikäänkuin joka puolelta hiipisi haamuja.
Haamuja... harmaita ja raskaita. Ne istuutuvat minun rinnalleni,
panevat aivot hehkumaan, tylsistyttävät ajatuksia.
Pitäisi sytyttää valot ja valaista kaikki nurkat. Pitäisi vetää ne
aurinkoon. Ehkä ne katoaisivat.
Ne katoaisivat varmasti.
Mutta mitä sitten on tapahtunut? Kuinka se tapahtui?
Eilen, niin eilen illalla — istuimme minun huoneessani. Vähän
aikaa jo olemme sitä nimittäneet Albertin huoneeksi. Irene ja minä
istuimme nojasohvalla, lapsi välissämme. Vastapäätä meitä istui
Albert nojatuolissa. Hän kertoi, lapsuudestaan, äidistään. Hän oli
varmaankin kunnioittanut ja rakastanut äitiänsä kovin, sen voi päättää
hänen jokaisesta sanastaan. Irene veti Mladenin luokseen ja puristi
lämpimästi minun kättäni. Minä ymmärsin häntä, luulen ymmärtäneeni;
hän toivoi, että hänen poikansakin kerran puhuisi hänestä siten. Ja
Mladen kasvoi mielikuvituksessani vartevaksi, kauniiksi, viisaaksi ja
kuuluisaksi. Sellaiseksi kuvittelin hänet sieluni silmillä, paljoakaan
kuuntelematta Albertin kertomusta... Kellonlyönti muistutti minua
sairaasta naapuristani. Nousin hieman vastenmielisesti. Tovin seisoin
ja katselin Ireneä ja poikaa pöytälampun varjostetussa valossa. Kaikki
muu oli kokonaan varjossa, näkyvissä olivat vain hän ja lapsi, kaksi
olentoa, minun kaksi valoani.
Irene siristi silmiään paremmin nähdäkseen minut, joka seisoin
varjossa, ja poika heilutti pientä kätöstään: Riennä, isä!
»Riennä, isä», sopersi lapsi väsyneesti, kun käännähdin kynnyksellä.
Irene hymyili tervehtiessään minua.
Minä riensin todellakin. Kadun päässä pysähtyivät nopeasti kiitävät
kärryt viereeni. Joku sieltä kutsui minua. Maanviljelijä Jalsevac
kiiruhti luokseni ja pyysi värisevällä äänellä minua tulemaan heti
vaimonsa luokse. Hän on kuolemaisillaan — änkytti mies puristaen
käsiäni. Tulen, vastasin minä, mutta ensin minun täytyy juosta kotiin
ottamaan laukkuni. Minä juoksin takaisin ja mies nousi kärryille.
Tempasin nopeasti oven auki. Sohvalla istui Irene, pidellen Mladenia
vieressään, ja hänen sivullaan — siinä, missä minä hetkinen sitten
istuin — minun paikallani oli Albert... Molemmat liikahtivat
pelästyneesti.
Sillä hetkellä en tosiaankaan ajatellut sitä sen enempää. Minun
täytyy kiiruhtaa Jalsevacin maatilalle, huusin ja hyökkäsin toiseen
huoneeseen, kahmasin työkalulaukun käteeni ja heitin viitan
hartioilleni. Kun palasin, Albert istui ikkunan luona.
Lähestyin Ireneä. — Hän nukkuu, virkkoi tämä osoittaen poikaa. Onko
sinulla kaikki? Laukku ja viitta?
Niin hän kysyi aina kun minun täytyi yöllä lähteä sairaskäynnille. Ja
aina hän saattoi minua. Nytkin hän tahtoi nousta. Minä en sallinut.
Suutelin häntä ja sanoin, ettei hän odottaisi minua illalliselle, ja
hyvästeltyäni Albertia riensin kadulle.
En ajatellut mitään. Olin aivan rauhallinen itseni, Irenen ja lapsen
puolesta, pelkäsin vain, etten joudu kyllin ajoissa sairaan luokse.
Tilanomistaja piteli itse ohjaksia, pantuaan hevoset kuin hulluina
laukkaamaan. Hän istui hiljaa, silloin tällöin päästellen tukahtuneita
huokauksia.
En ajatellut muuta kuin sairasta tilanomistajanvaimoa. Tunsin hänet.
Hän oli nuori, hoikka, rikaskin — edellisenä vuonna he olivat menneet
naimisiin, ollen toistensa täydelliset vastakohdat. Tämä velkaantunut
aviomies oli huonossa huudossa ennen naimisiinmenoansa, ja vihjaistiin,
ettei hän ollut siitämisin juuri muuttunut. Siinäkin esimerkki, kuinka
erehdyttävä yleinen mielipide voi olla, ajattelin, katsellessani
vieressäni suonenvetoisesti vapisevaa miestä.
Vihdoin saavuimme perille, astuimme kivitaloon, josta kaikui
sydäntäsärkevä huuto. Tilanomistaja juoksi edellä, minä seurasin häntä.
Muutaman tunnin kamppailu... Päivän valjetessa nuori äiti ja
vastasyntyneet lapsi taistelivat elämästään.
Isä veti minut syrjään. Elääkö lapsi äitinsä jälkeen? kysyi hän
väräjävällä äänellä.
Pudistin päätäni. Vain muutamaksi minuutiksi, pelastakaa se vain
yhdeksi minuutiksi, tohtori! kädet ristissä hän pyysi.
Ymmärsin! Tein voitavani. Pakotin tuon vielä muodottoman olion
näyttämään elonmerkit itsessään. Isä seisoi vieressäni, kalpeana,
vapisevana, itkun punaamin silmin, tähystellen jokaista liikettäni.
Hän näytti tuntevan helpotusta, kun lapsi äännähti heikon, kuin kaukaa
kuuluvan itkun.
Tuntui kuin äitikin olisi odottanut vain tätä ääntä, sillä sen
kuultuaan, hän käännähti kerran ja kuoli.
Se eli hänen jälkeensä, eikö niin, se eli kauemmin kuin äitinsä,
huohotti tilanomistaja katsellen ympärilleen. Ja hänen äitinsä toisti
sen, katsahtaen vuoroin minuun, vuoroin kätilöön, ikäänkuin kutsuen
meidät todistajiksi: Se elää, elää, ja hän alkoi kastaa lasta.
Silloin mies kääntyi vaimonsa puoleen. Polvillaan sängyn vieressä hän
voihki, hyväili kuolleen käsiä ja kasvoja, ja itki rajusti.
Noin puolentunnin kuluttua olin valmis. Lapsi seurasi äitiänsä.
Siirryin toiseen huoneeseen pesemään itseäni, ja kas, isäntä tuli
perässäni. Eikö niin, tohtori, kysyi hän useamman kerran, te olette
todistaja, että hänen elämänsä päättyi ennenkuin lapsen... tietäkää, se
on perinnön vuoksi, selitti hän touhuissaan; jos lapsi olisi kuollut
aikaisemmin kuin äiti, saisivat äidin sukulaiset periä, mutta tässä
tapauksessa pidetään lasta perijänä, ja lain mukaan perii isä lapsensa,
siis minä. Ja taas, saatuaan minun sanani, että lapsi eli melkein
puolituntia kauemmin, hän muisti vaimoansa ja alkoi voihkia.
Niin se tapahtui — aprikoin sitä ajaessani kylmänä, sumuisena aamu-yönä
kotiin. Liitin tähän tapahtumaan useita muita, joissa kärsivä rakkaus
ja kylmä, säälimätön itsekkyys esiintyivät rinnan kuolevan vuoteen
ääressä. Siksi en tahtonut seurustella vieraiden ihmisten kanssa,
paitsi silloin kun minua kutsuttiin. Onnellisin tuntein käänsin
ajatukseni vaimooni, Ireneen, sanoin melkein ääneen: Toisin on meillä,
me olemme erilaisia...
Kuvittelin näkeväni rakkaani siten kuin heidät jätin lähtiessäni.
Vaimoni ja lapseni istumassa sohvalla, katseillaan hyväillen minua.
Mutta äkkiä sysäsi toinen kuva tämän syrjään. — Irenen vieressä, minun
paikallani, istui Albert, ja molemmat hätkähtivät odottamattomasta
tulostani.
Miksi hän istuutui Irenen viereen? Kuinka hän salli sen? Kutsuiko
hän Albertin siihen? Ehkä hän odotti vain minun lähtevän. Miksi he
hämmästyivät kun minä astuin sisään?
Minusta tuntui ikäänkuin jonkinlaiset kuumat aallot olisivat vyöryneet
ylitseni, ja henkeni melkein salpautui.
Niin aprikoin ajaessani sinä valjuna, kylmänä aamuna, toivoen samalla,
että hevoset olisivat juosseet nopeammin, ja että ne olisivat laiskasti
laahustaneet.
Lähestyin jo kotiani, voin jo erottaa kirkontornin ja talorykelmän —
ja tietämättä miksi, käskin kuskin pysähdyttää. Astuin alas kärryiltä
käskien miehen palata kotiin, ja läksin jalkaisin.
Kuljin nopeasti, nopeasti, ja taas hitaasti, hitaasti kuin varas yöllä,
epämääräisen, ellottavan tunteen painaessa ajatuksiani.
Albertin huoneessa aukasin äkkiä sähkötaskulamppuni. Albert heräsi,
nousi istualleen... Miksi kaikki tuntui jo luonnollisemmalta, miksi
minä häpesin? Mitä olin ajatellut, odottanut?
Minä se olen, mutisin, olen palannut. Menin viereiseen huoneeseen
riisumaan viittani ja tyhjentämään laukkuni. Ja palasin taas Albertin
luokse. Hän oli sytyttänyt kynttilän ja kysyi, kuinka sairas voi;
vastattuani hänelle, katselin ympärilleni huoneessa.
Mitä minä etsin?
Pöydällä, sohvan edessä oli avattu kirja levällään. Se oli romaani,
jonka annoin eilen Irenelle. Hän oli siis lukenut täällä?
Mika kirja se on? kysyin kuin sivumennen, ja hän vastasi unisesti:
Rouva luki minulle katkelman...
Ja taas tunsin tuon kuuman aallon...
Sammutin kynttilän, poistuin huoneesta, kuljin puutarhan läpi
asuinrakennukseemme, makuuhuoneeseeni valaisten ympärilleni, etsien
jotakin.
Astuin sisään. Hän heräsi äkkiä, kuten aina kun minä tulin myöhään
kotiin, suoristausi, ojensi kätensä ja syleili minua hyväillen.
Minusta tuntui, että hän pelasti minut poisti minulta jonkin
ellottavan, likaisen. Olin ikäänkuin taudista parannettu.
Ja kuitenkin, aina kun senjälkeen heräsin aamuisin, heräsi minussa
myös jokin muu. Se kulkee mukanani, leijailee ja näykkii ympärilläni,
sekoittaa ajatukseni, ja vuoroin hunnuttaa silmäni, vuoroin tekee ne
näkevämmiksi.
Irene — Irene!...