Huhtik. 20:nä 1910.
Minä ryöstin nuo kaksi päivää yksitoikkoiselta arkielämältäni, kaikki
työni suomat vapaahetket omistin äitisi puutarhalle. Ja minä olin niin
lähellä häntä, vapauttaessani rautatammesta ja muusta tuhosta sen, mitä
hän oli luottamuksella ja rakkaudella istuttanut. Minä huoahdin ja näin
ja ymmärsin sen tyyneyden, millä hän käyskenteli maakaistaleella, joka
antoi hänelle kukkia ja hedelmiä korvatakseen hänen ruumiinsa, joka
kerran tulee siinä lepäämään.
Käteni kurottautuu etäisyyteen etsien sinun kättäsi, Irene, kuten
kerran entisinä päivinä. Minusta tuntuu kuin olisit lähelläni, täällä
nojatuolissa. Sinä istut ja luet, minä puhelen pojallemme, ja silloin
tällöin sinä katseellasi tai sanallasi hyväksyt puheeni.
Niin, niin — elämää ymmärretään niin myöhään. Vasta silloin, kun se on
menetetty.
Minä jatkan, Mladen:
Me miltei muutimme asuntomme paviljonkiin, kotona vain nukuimme. Albert
voi jo hiukan seisoskella, ja jottei tarvitsisi kantaa ruokia erikseen
Albertille, äitisi määräsi pöydän katettavaksi toiseen huoneeseen,
missä olivat minun kirjani, työkaluni ja koti-apteekki.
Albert voimistui päivä päivältä yhä enemmän, joka päivä saimme yhä
selvemmin tuntea hänen sympaattista luonnettaan, sivistyneisyyttään ja
lapsellista hyvyyttään, josta johtui hänen rajaton kiitollisuutensa
äitiäsi kohtaan ja rakkautensa sinuun, Mladen. Hän oli kuin sinun
orjasi, vastatessaan väsymättä sinun tuhansiin kysymyksiisi. Hän luki
sinulle, piirteli, leikki kanssasi, niin että minä aloin kutsua häntä
sinun hoitajaksesi, ja äitisi sanoi itsellään olevan kaksi lasta.
Ja sinä sanoit hänelle usein ylpeästi, mutta vakavasti: Kaunis äiti
meillä!
Niin siirtyi meidän pieneen, onnelliseen ja rauhalliseen perheeseemme
tämä nuorukainen, upseeri, jonka äkillinen onnettomuus teki meille
rakkaaksi ja läheiseksi, ikäänkuin hän olisi syntynyt meidän
joukossamme.
Melkein joka toinen tai kolmas päivä tuli hänen isänsä häntä katsomaan,
ja joka kerta tämä vierailu päättyi siihen, että hän vaati minulta
laskua poikansa parantamisesta ja hoitamisesta. Irenen kanssa
neuvoteltuani päätin kieltäytyä vastaanottamasta mitään maksua; Albert
oli ystävämme, jonka olimme saaneet sillä huolehtimisella, säälillä ja
hoidolla, jolla pelastimme hänet, ellei juuri kuolemasta, niin ainakin
pitkäaikaisesta sairaudesta.
Ei mikään tee ihmisiä tai esineitä meille niin rakkaiksi kuin se, että
saavutamme ne säälillämme, ja huolenpidollamme.
Kunpa emme milloinkaan pitäisi sentään niitä kokonaan ominamme. Niin
ihmisiä kuin esineitäkään!
Silloin — yht'äkkiä...
Liitän tähän, poikani, silloin kirjoittamani lehdet.