IX

Huhtik. 20:nä 1910.

Minä ryöstin nuo kaksi päivää yksitoikkoiselta arkielämältäni, kaikki

työni suomat vapaahetket omistin äitisi puutarhalle. Ja minä olin niin

lähellä häntä, vapauttaessani rautatammesta ja muusta tuhosta sen, mitä

hän oli luottamuksella ja rakkaudella istuttanut. Minä huoahdin ja näin

ja ymmärsin sen tyyneyden, millä hän käyskenteli maakaistaleella, joka

antoi hänelle kukkia ja hedelmiä korvatakseen hänen ruumiinsa, joka

kerran tulee siinä lepäämään.

Käteni kurottautuu etäisyyteen etsien sinun kättäsi, Irene, kuten

kerran entisinä päivinä. Minusta tuntuu kuin olisit lähelläni, täällä

nojatuolissa. Sinä istut ja luet, minä puhelen pojallemme, ja silloin

tällöin sinä katseellasi tai sanallasi hyväksyt puheeni.

Niin, niin — elämää ymmärretään niin myöhään. Vasta silloin, kun se on

menetetty.

Minä jatkan, Mladen:

Me miltei muutimme asuntomme paviljonkiin, kotona vain nukuimme. Albert

voi jo hiukan seisoskella, ja jottei tarvitsisi kantaa ruokia erikseen

Albertille, äitisi määräsi pöydän katettavaksi toiseen huoneeseen,

missä olivat minun kirjani, työkaluni ja koti-apteekki.

Albert voimistui päivä päivältä yhä enemmän, joka päivä saimme yhä

selvemmin tuntea hänen sympaattista luonnettaan, sivistyneisyyttään ja

lapsellista hyvyyttään, josta johtui hänen rajaton kiitollisuutensa

äitiäsi kohtaan ja rakkautensa sinuun, Mladen. Hän oli kuin sinun

orjasi, vastatessaan väsymättä sinun tuhansiin kysymyksiisi. Hän luki

sinulle, piirteli, leikki kanssasi, niin että minä aloin kutsua häntä

sinun hoitajaksesi, ja äitisi sanoi itsellään olevan kaksi lasta.

Ja sinä sanoit hänelle usein ylpeästi, mutta vakavasti: Kaunis äiti

meillä!

Niin siirtyi meidän pieneen, onnelliseen ja rauhalliseen perheeseemme

tämä nuorukainen, upseeri, jonka äkillinen onnettomuus teki meille

rakkaaksi ja läheiseksi, ikäänkuin hän olisi syntynyt meidän

joukossamme.

Melkein joka toinen tai kolmas päivä tuli hänen isänsä häntä katsomaan,

ja joka kerta tämä vierailu päättyi siihen, että hän vaati minulta

laskua poikansa parantamisesta ja hoitamisesta. Irenen kanssa

neuvoteltuani päätin kieltäytyä vastaanottamasta mitään maksua; Albert

oli ystävämme, jonka olimme saaneet sillä huolehtimisella, säälillä ja

hoidolla, jolla pelastimme hänet, ellei juuri kuolemasta, niin ainakin

pitkäaikaisesta sairaudesta.

Ei mikään tee ihmisiä tai esineitä meille niin rakkaiksi kuin se, että

saavutamme ne säälillämme, ja huolenpidollamme.

Kunpa emme milloinkaan pitäisi sentään niitä kokonaan ominamme. Niin

ihmisiä kuin esineitäkään!

Silloin — yht'äkkiä...

Liitän tähän, poikani, silloin kirjoittamani lehdet.

Lääkärin tunnustus · 第 13 / 56 题