Huhtik. 11:nä 1910.
Rakastatko sinä Juliaa? Rakastatko häntä niinkuin minä rakastin äitiäsi?
Jos rakastat häntä, silloin elävöittyy sinun sielussasi minun
elämäni, jonka lempi kovin varhain vakaannutti. Irene, äitisi, oli
isäni ystävän, naapurin tytär, jonka kanssa seurustelin opistossa;
ensimmäinen olento, joka valloitti ajatukseni, jota kaipasin niiden
tunteitten raajattomalla voimalla, jotka seuraavat poikuusiän kujeita.
Rakkaus häneen varjeli minua kaikista paheista, ja kun hänen isänsä
kuoli ja hän jäi yksin, orvoksi, hänen äitinsä oli jo kauan ollut
kuolleena ja isällä oli vain eläkkeensä, minä tunnustin vanhemmilleni,
että rakastan Ireneä. Päätin suorittaa lääketieteentutkinnon ja
mennä sitten hänen kanssaan naimisiin, ja he ottivat mielissään
tytön luokseen. Mutta vain sillä ehdolla, etten puhu hänelle mitään
rakkaudestani ja naimisiinmenostamme, kunnes olen täysin varma
opinnoistani.
Sillä, virkkoi isä, sydän on käsittämätön. Tänään se uskoo, että se
tunne, joka sitä vallitsee, on ikuinen — ja huomenna...
Silloin en sitä uskonut.
Pidin isälleni antamani lupauksen, ja vasta silloin kuin
tohtorindiplomi taskussani palasin kotiin, vasta silloin Irene sai
kuulla huuliltani hehkuvan rakkaudentunnustuksen, joka oli kauan jo
sydämessäni kytenyt.
Ja silloin olin vakuutettu, että sellaisia sanoja sanotaan vain yhdelle
ja vain yhden kerran.
Hän ajatteli ehdottomasti samoin. Ehdottomasti...
Ja keväällä kun syreeni tuoksui ja omenapuut kukkivat, menimme
naimisiin.
Ja seitsemän vuoden kuluttua syreeni tuoksui taas ja omenapuut kukkivat
— pääskyset palasivat, mutta me emme kätelleet toisiamme, emme
syleilleet toisiamme. Silloin eli tämän katon alla kaksi olentoa, kaksi
ihmistä, jotka taistelivat itsensä kanssa, kaksi, joiden oli kuljettava
Golgatan tietänsä. Ja sinä tunkeuduit väliimme kuin kahden ventovieraan
väliin, kutsuen meitä isäksi ja äidiksi — lakkaamatta muistutit meitä
siitä, mitä olimme olleet toisillemme.
Äiti yksin kuuli sinua, hän yksin ymmärsi sinua. Yht'äkkiä hän puristi
sinua rajusti ja peitti kasvosi suudelmilla, ja sinä jokeltelit
onnellisena vanhaa nimeä: kaunis äiti! — Minä en sinua kuullut. Tuskani
pystytti sinulle ylipääsemättömän muurin; tuskasta halpautuivat käteni
ja huuleni, en voinut sinua syleillä, enkä lausua hyväileviä sanoja.
Niin muutuin sinulle vieraaksi ja kaukaiseksi; ja sellaisena olen
pysynytkin. Äiti merkitsi sinulle kotia, hän oli sinulle myös se, mikä
minun piti olla, ja niinkuin sinä silloin uskoit hänelle kaikki pienet
harmisi ja toiveesi, niin teit myöhemminkin. Kaikki vain hänelle. Ja
kun minä ilmestyin, näytti kuin olisi ilo kasvoiltasi kadonnut.
Ja minä puristin hampaani yhteen ja poistuin yhä juhlallisempana, yhä
kylmempänä.
Rakastatko sinä Juliaa? Tiedätkö, ettei ole olemassa ikuista
rakkautta?...
Se tapahtui avioliittoni seitsemäntenä vuonna. Lääkärinpäiväkirjassani
se on merkitty helmikuun 20 päiväksi. Oli myöhäinen iltapäivä, paksu
lumikerros peitti tasangot ja kunnaat ja taivas kylpi laskeutuvan
auringon punassa. Kävelin rauhallisena, sillä olin ollut kaikkien
sairaitteni luona, eikä minun niinmuodoin tarvinnut pelätä joutuvani
heti uudelleen lähtemään. Mutta noin puolimatkassa juoksi palvelija
vastaani, kehoittaen minua kiirehtimään, sillä rouva odotti. — Kaksi
herraa oli ajanut ohi, selitti palvelija, hevoset olivat pillastuneet
ja aivan talomme kohdalla ajoneuvot törmäsivät tienviittapylvääseen,
kaatuivat kumoon — toinen herroista putosi kärryiltä, mutta kykeni omin
avuin nousemaan, toinen oli jäänyt istuintuoliin ja roikkui puolittain
kadulla, puolittain ajoneuvoissa, joita hevoset laahasivat perässään,
kunnes apuun rientäneet ne pysähdyttivät. Vaimoni, niin kertoi
palvelija, oli nähnyt tämän ikkunastaan ja rientänyt palvelijain kanssa
kadulle, ja nyt molemmat herrat olivat minun työhuoneessani. Toinen
heistä — vanhempi — oli päässyt omin neuvoin, »rouva ja minä häntä
hiukan tu'imme, miehet kantoivat toisen, tajuttoman.»
Minä kiiruhdin. Taloni edustalla vilisi ihmisiä äänekkäästi
keskustellen; joukko antoi minulle tietä — ja minä astuin sisälle
hiukan rauhattomana, tyytymättömänä.
Huoneessani istui vieras vanha herra, äitisi oli kumartuneena sohvan
ylitse, hänen vieressään palvelijattaret, ja kuten tavallista
sellaisissa tapauksissa, aivan neuvottomina. Askeleeni kuullessaan
äitisi kääntyi minuun päin, ja minä hätkähdin hänen huolestunutta
ilmettään. Tartuin hänen käteensä, hän osoitti sohvaa, jossa
runneltunut mies lepäsi.
Auttakaa, pelastakaa poikani, voihki vanhus edessäni, ja minä ryhdyin
heti työhön.
Sinä iltana alkoi elämämme kulkea uutta taivalta.