Olin yöllä luonasi. Päätäsi poltti, hengitit raskaasti ja heittelehdit
rauhattomana vuoteessasi. Istuuduin viereesi, kuten äitisi tapasi
tehdä; pidin sinun kättäsi omissani ja hyväilin otsaasi.
»Äiti, kaunis äiti», puhelit unissasi.
Aamulla tulit ruokasaliin. Odotin sinun mainitsevan poislähdöstäsi,
mutta sinä puhuit ikäänkuin et aikoisikaan matkustaa.
Kiitän sinua, poikani!
Sitten näin sinun poistuvan lehmuskujaan. Kannoit suurta orvokkivihkoa.
Kenelle? kysyin itseltäni. Menetkö Julian luokse korjaamaan sen mitä
teit hänelle eilen?
Ei, sinä veit ne äitisi haudalle.
V
Huhtik. 10:nä 1910.
Ah! — kuinka ihanaa ja kaunista olikaan siinä talossa, joka oli täynnä
valoa, rakkautta ja laulua!
Se talo tuntui minusta niin pieneltä ja miellyttävältä säleaitoineen,
joiden raoista vihreät pensaat ojentelivat oksiaan ja rauhaisine
puutarhoineen, jonne kaksi olentoa usein kätkeytyi nauttimaan
onnestansa. Ympärillä hyörivät ihmiset intohimoineen ja suruineen,
mutta ei mikään näistä soraäänistä päässyt rikkomaan suojaisen
tummennon lumoavaa hiljaisuutta. Kuului vain huokauksia, valituksia
ja avunpyyntöjä — silloin minä velvollisuuteni tuntien jätin majani,
lähtien viemään sitä apua, jota minä kykenin antamaan. Mutta, elämäni
ja onneni hurmaamana seisoin kylmänä sairasvuoteen ääressä, käyttäen
vain järkeäni ja tiedettä. Niin, vain ne luovutin taisteluun tautia ja
kuolemaa vastaan — kylmä kaksintaistelu, ei mitään enempää; ja yhtä
vähän kuin puhuin sairasvuoteen ääressä mitään ulkopuolella tiedettäni
olevaa, yhtä vähän kerroin kotona töistäni ja parannusmenettelyistäni.
Minulla ei ollut mitään kerrottavaa vaimolleni ja pojalleni. Mutta ehkä
juuri tästä johtui maineeni pikainen leveneminen ja se, että minua
ruvettiin kutsumaan sairaiden luo hyvinkin kauas. Kylmä, rauhallinen
esiintymiseni, joka saattoi minut heti arvaamaan sairauden laadun ja
eri vivahdukset, säilytti myöskin käteni aina varmana.
Olisin ehkä voinut innostuakin ammattiini, ellei Irene olisi ollut niin
terve ja verevä, ellei hän olisi tuntenut niin suurta vastenmielisyyttä
kaikenlaista tautia ja etenkin sairaita kohtaan. Senvuoksi en koskaan
puhunut hänelle sairaistani, en silloinkaan, kun joku tapaus herätti
erikoisesti mielenkiintoani, tai kun taistelin paraillaan kuoleman
kanssa jostakin potilaasta. Aina pakotin ajatukseni kotiportin edessä
kääntymään toisaalle, ja peseydyttyäni ja vaihdettuani pukua astuin
hänen luokseen kokonaan hänen omanansa, kokonaan sinun, valmiina
kieltäytymään kaikesta teidän, minulle niin sanomattoman rakkaiden
olentojen edessä.
Sinun äitisi...
Kuinka monta vuotta onkaan kulunut siitä ajasta, kuinka onkaan
sieluni heittelehtinyt tuskissaan siitä lähtien kun erosimme; ja
kuitenkin, muistellessani niitä päiviä, jolloin me olimme niin läheiset
toisillemme — jolloin me olimme yksi: minä, äitisi ja sinä, — painaa
sydäntäni jonkinlainen suloisen huumaava tuska, ääretön kaipaus
laajentaa, sitä, ja itkemättömät kyyneleet polttavat silmiäni. Suuret,
kuumat kyyneleet.
Enkä minä ymmärrä, kuinka kaikki tämä on haihtunut; tykkänään kadonnut,
ikäänkuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Kuinka olen voinut elää
ilman noita tunteita; ilman niitä jokapäiväisiä hyvästelysanoja
lähtiessäni ja tervehdyksiä palatessani, kahden ikuisen rakkauden,
kahden loppumattoman kaipauksen yhtäjaksoista vaihtelua!
Kaunis, kaunis Irene! Koko maailma nimitti häntä niin, kaikkien
katseet pysähtyivät häneen. Sinäkin kutsuit häntä kauniiksi äidiksesi,
sinä, yhtä kaunis kuin hän. Ja te olitte minun, samoin tuo rakas,
erikoisesti ja miellyttävästi kalustettu koti, joka sisälsi kaikki,
mitä hienostunut maku saattaa vaatia. Äitisi oli todellinen taidesielu,
hän tarvitsi kauniita vaatteita, kirjoja, nuotteja, tauluja ja kaikkea,
mitä taide kykeni antamaan elämän sulostuttamiseksi. Ja minä voin
täyttää hänen jokaisen toiveensa. Vanhemmiltani olin perinyt riittävän,
omaisuuden, tietoni lisääntyivät joka päivä, työskentelin paljon ja
olin onnellinen voidessani tyydyttää äitisi mieliteot. Ei mikään,
mikä voi häntä ilahduttaa, ollut liian kallis, ja vasta silloin olin
tyytyväinen, kun hän mielissään jostakin uudesta esineestä, riemuitsi
kuin lapsi, kuin sinä, joka rakastit äitiäsi rajattomasti, tulisesti.
Minun edessäni sinä vielä kiihdyit hyväilyssäsi voidaksesi vain
osoittaa kuinka paljon hän sinusta piti, ja suutuit minulle, kun minä
häntä syleilin, josta minä vuorostani sinua välistä nuhtelin.
Ja kun sinä harmistuneena vetäydyit syrjään, nauroimme me
mustasukkaisuudellesi. Se näytti miellyttävän äitiäsi, sillä hän
kertoili minulle sinun pahantuulen purkauksistasi silloin kun hän
mielestäsi ei välittänyt tarpeeksi sinusta, ja ilostasi silloin kun
minä lähdin muualle, sillä silloin kaunis äiti oli yksin sinun...
Niin elimme äitisi ja minä, ja sinä meidän keskellämme, me kolmisin
onnemme kanssa. Emme seurustelleet kenenkään kanssa hiljaisella
paikkakunnallamme, koska me ensinnäkin olimme kylliksi toinen
toisillemme ja toiseksi, koska naapurimme eivät voineet meille mitään
antaa. Heidän elämänsä oli taisteluja, joita me emme ymmärtäneet;
heidän ajatuksensa erosivat tykkänään meidän ajatuksistamme; menimme
heidän luokseen silloin, kun meidän täytyi, mutta palasimme takaisin
heti kun voimme. Ja kun potilaiden vierailut lisääntyivät, rakennutin
puutarhan toiselle puolelle uuden rakennuksen eri sisäänkäytävineen
kadulta, yksinomaan suojellakseni taloani vierailta aineksilta.
Ja tämä tapahtui avioliittomme seitsemäntenä vuonna.
Sinä olit silloin kuusivuotias.