Huhtik. 13:nä 1910.
Tänä aamuna tapasin Julian äitisi haudalla. Nähtyään minut, hän
tahtoi piiloittautua, mutta minä estin sen. Kiitin häntä kuolleelle
osoittamastaan hartaudesta, ja palasimme yhdessä hautuumaalta.
Herttainen ja rakastettava tyttö. Hänen läheisyydessään viihtyy hyvin.
Hänen silmistään voi lukea rehellisyyttä ja uskollisuutta.
Mutta ihminen voi olla rehellinen ja uskollinen, ja kuitenkin —
kuitenkin! Niin kummalliset ovat sielu ja sydän. Niitä ei voi pitää
kädessään, niitä ei voi sulkea eikä puristaa niin, ettei jokin äkkiä
yhtyisi niihin, jokin, jota emme itse päästäisi sinne, ja joka
vaikuttaa meihin ja elämäämme mullistavasti.
Mutta sinä et sitä ymmärrä, niinkuin en minäkään sitä ymmärtänyt.
Hänen asuntonsa kohdalla tapasimme Vuscic'in, yht'äkkiä ilmestyit
sinäkin viereemme, vaikka en ollut sinua nähnyt missään lähellä. Otin
vaarin, kuinka terävästi sinä katsoit Juliaa, kun hän vastasi Vuscic'in
tervehdykseen. Hän punastui sinun katseestasi ja sinä puristit huulesi
yhteen ja kalpenit vihasta.
Ja koko päivän olit vaiti; näin sinut vain pöydässä. Säälin sinua. Sinä
kärsit — enkä minä voi muuta kuin hymyillä.
Oi, Mladen, kuinka vaikeata onkaan rakkauden alussa, kun ei tiedä onko
rakastettu! Mutta sitten myöhemmin kun saat kutsua sitä toista omaksesi
Jumalan ja ihmisten edessä, kun olet tietoinen siitä, että toisen
jokainen hengenveto kuuluu, sinulle, ja yksin sinulle, kun sinut valtaa
pelko, epäilys — mustasukkaisuus! — Ja villi, raivoava itsekkyys!
Tavanmukaisella tyyneydelläni tutkin uutta potilastani, pesin ja
käärin hänet siteihin, ihaillen äitisi taitavuutta ja pelottomuutta,
kun hän sen kerran voitti vastenmielisyytensä, jota hän aina tunsi
nähdessään haavoja ja verta. Nuorukainen raoitti viimein silmiään,
katseli tajuttomana ympärilleen, ja äitisi riensi vanhuksen luokse
huudahtaen: Hän elää! Oh, älkää pelätkö, mieheni pelastaa hänet, lisäsi
hän itsetietoisella vakaumuksella.
Sillä hetkellä tunsin ensimmäisen kerran ylpeyttä ja tyytyväisettä
ammattini puolesta, ja minusta tuntui kuin katseeni olisi muuttunut
terävämmäksi, päätökseni varmemmaksi. Potilas tuli minulle rakkaammaksi.
Koska ei sairasta voitu kuljettaa kotiin, teimme hänelle tilan toisessa
vastaanottohuoneessani, ja vasta kun hänet oli laskettu levolle ja
hän oli rauhoittunut, käännyin vanhuksen puoleen ja johdatin hänet
asuinrakennukseemme.
Hän oli huomattava tilanomistaja, parooni Gusic. Hänen sisarensa,
joka asui Wienissä, oli kuollut ja jättänyt hänelle Rijeka-nimisen
maatilansa, joka sijaitsi puolentunnin matkan päässä meidän
asunnostamme. Ensimmäistä kertaa ajoi Gusic poikansa Albertin kanssa
tilalleen, kun hevoset pillastuivat ja poikaa kohtasi onnettomuus.
Lohdutin vanhusta taitoni mukaan, eikä se ollutkaan perin vaikeata,
sillä olin vakuutettu, että nuori mies oli muuten terve ja voimakas,
eivätkä haavat, vaikkakin vaaralliset, olleet parantumattomia.
Nähdessäni äitisi suhtautuvan varsin myötätuntoisesti yht'äkkiä
ilmestyneeseen vieraaseemme, rauhoitin miestä, vakuuttaen, että
sairaasta huolehditaan kuin kotonaan, eikä häneltä tule mitään
puuttumaan.
Illallisen jälkeen laskimme Gusic'in levolle ja minä lähdin sairaan
luokse; Irene seurasi minua ja me vietimme unettoman yön paviljongissa.
Se ei ollut ainoa sellainen yö. Kuolema hiiviskeli Albertin vuoteen
ympärillä. Jonkun kerran se jo kurotti kättänsä häntä kohden ja
peräytyi takaisin minun tullessani. Irene auttoi minua auliisti ja
väsymättä; silloinkin kun minä itse epäilin taitavuuttani hän innosti
minua käyttämään vielä jotakin lääkettä, jotakin menettelytapaa. Hän
ikäänkuin kaksinaistui, hän oli paviljongissa ja asuinrakennuksessamme,
hurmasi minut tyyneydellään ja tottuneisuudella, jolla hän emännöitsi
ja huolehti vanhasta Gusic'ista, huolellisesti hän hoiti myöskin sinua,
voiden silti uhrata ajastaan sairaallekin. Päivä päivältä lisääntyi
hänen harrastuksensa minun työhöni, ja kun sittemmin voin kertoilla
hänelle sairaistani, arveluistani, onnistuneista tapauksista tai
vastoinkäymisistä, muuttui työni itsellenikin rakkaammaksi, sydämeni
avautui niillekin, jotka etsivät apuani.
Siitä muuttui rakkautenikin ylevämmäksi, pyhemmäksi, tunsin itseni
paremmaksi, suuremmaksi. Minusta tuntui silloin, että me kaksi
olimme hiljaisen pyhätön vartijoita, valmiit kutsumaan kärsiviä,
vastaanottamaan heitä ja lohduttamaan, sytyttämään soihtuja pimeään
yöhön, etteivät he eksyisi, vaan löytäisivät lohtua tuovan tiemme.
Uusi tunne, joka elävöitti sieluani, teki minut ikäänkuin kiitolliseksi
sairaalle, jonka kohtalo oli johdattanut talooni, ja ennenkuin voin
nähdä hänen silmänsä, kuulla hänen äänensä, olin jo hänen ystävänsä.
Vihdoin voitimme sairauden. Albert palasi tajuihinsa ja minä sallin
hänen keskustella isänsä kanssa. — Irene syleili minua toisessa
huoneessa, sopertaen: Vain sinä voit hänet pelastaa; Yksin sinä!
Parin päivän kuluttua vanha Gusic poistui, jättäen poikansa meidän
luoksemme, kunnes hän olisi täydellisesti parantunut.