Huhtik. 6:na 1910.
Etsin läpikotasin laatikon, jonka kymmenen vuotta sitten olin lukinnut,
tähän saakka sitä aukaisematta. Otin sieltä pölyttyneitä, kellastuneita
lehtiä, joille olin tunnustanut sen, mitä en ollut kenellekään
ilmaissut, kun sydämeni oli pakahtua.
Minä luen... Viereisestä huoneesta kuulen sinun askeleesi, ja
lukiessani kuuntelen ja seuraan sinua. Samoin kuuntelin äitisi
askeleita silloin kuin me, asuen saman katon alla, olimme toisistamme
kaukana kuin eri maailmoissa.
Kysyn itseltäni, onko välttämätöntä kertoa sinulle totuutta, tehdä
sinut menneisyyteni tuomariksi, sinut, joka olet itse tulevaisuus,
jonka täytyy elää omaa elämääsi, hävittää tai onnellistaa omalla
elämälläsi ja kohota omilla kokemuksillasi. Eikö ole parempi, eikö ole
välttämätöntä, että tiedät vain sen, minkä jo olet saanut selville ja
minkä koko maailma tietää: että kaunis äitisi sairastui äkkiä, että
tauti syövytti hänen vasenta poskeansa, vei vasemman silmän, että hän
silloin vetäytyi yksinäisyyteen ja rauhaan, ja että isäsi muuttui
hiljaiseksi ja itseensäsulkeutuneeksi.
Niin, minä heitän nämä paperit tuleen.