I
Huhtik. 5:nä 1910.
Eilen me kannoimme hänet pois siitä talosta» jossa hän oli elänyt
rauhallista elämäänsä. Me kannoimme hänet hedelmäpuiden muodostaman
lehtikujan läpi, puiden, jotka hän itse oli istuttanut ja hoitanut,
ja joita me ihailimme. Eivätkö juuri samat kukat koristaneet hänen
arkkuansa? Ja kun me hautasimme hänet, laskimme hänen hautaansa samoja
kukkia.
Ja sinä, poikani, itkit tietämättäsi ääneen. »Kaunis äiti», kuultiin
sinun huokailevan, kuten ennen pikkupoikana.
Silloin minä huomasin tuttaviemme hämmästyneitten katseiden ikäänkuin
nuhtelevan sinua valheesta. Takanamme kuulin jonkun puoliksi hämillään
selittävän, että vain rakkaudesta sinä nimitit häntä kauniiksi. Ja että
pyhä lapsen rakkaus aina kutsuu äitiä, olkoon hän minkälainen tahansa,
kauniiksi.
Ja illalla kun istuimme kahden minun huoneessani, eikä minulla ollut
helliä, sydämellisiä sanoja, eikä hyväileviä syleilyjä, joilla äiti
poistaa lapsensa surut, otit sinä seinältä äitisi kuvan. Ääneti,
värisevin käsin hyväilit sitä, kunnes kohotit kuivat, hehkuvat silmäsi
minun puoleeni...
»Kaunis äiti», äänsit hiljaa ja ripustit tyynesti kuvan paikoilleen, ja
aloit rauhattomana, kärsimättömänä kävellä huoneessa.
Ja silloin tuli se, mitä odotin.
Äkkiä sinä suoristausit edessäni ja iskit terävän, säihkyvän katseesi
minuun. — Kuinka se tapahtui? kysyit hiljaa.
Ja minä vastasin koneellisesti, kuten aina kun minulta sitä kysyttiin,
että se johtui verenmyrkytyksestä — onnettomasta tapahtumasta.
Minä hapuilin, kurkkuani ahdisti. Olin näkevinäni hänet itsensä kuvan
vieressä sellaisena kuin hän oli viimeisinä vuosinaan; onnettoman
näköiset, raadellut kasvot... minusta näytti kuin hän olisi kohottanut
sidettä ja osoittanut minulle tyhjää silmäkuoppaa.
Ja sinä näytit nuoressa kauneudessasi vihastuneelta enkeliltä, joka
polttaa säihkyvillä silmillään sielun.
Minä tunsin olevani sinulle velkaa totuuden. Ja minä annan sen
sinulle, vaikka onkin vaikeaa muun yhteydessä puhua päivistä, jolloin
vanhempaisi onni särkyi.
Sinä poistuit. Näin sinut puutarhassa. Kävelit teitä, joita myöten hän
oli astellut; pysähdyit siinä, missä hän tapasi istua, ja hyväilit
pelokkaasti ja hellästi tyhjää penkkiä. Hedelmäpuista, jotka hän kerran
istutti, varisee kukkia, ja aurinko laskeutuu.
Sinun ovat kukat, sinulle ne antavat hedelmänsä. Minun on yö.