Sillävälin kului Paimpolin mielestä aika hirvittävän hitaasti. Mitään
tällaista ei hänelle ollut tapahtunut koko hänen palvelusaikanaan.
Tosin hän oli viettänyt öitä vartiossa kylmyydessä, sateessa,
kyyristyneenä johonkin nurkkaan tai ojaan, odottaen että pahantekijä
tulisi esille piilostaan. Mutta silloin hänellä oli aina ollut toivo
päästä päämääräänsä, saada rikollinen kiinni ja saavuttaa esimiestensä
kiitos ja huomio. Nyt hänen piti seistä siinä nenä taivasta kohti
tietämättä ollenkaan, miten hra Tapinois ottaisi hänen ehdotuksensa
vastaan. Ja jos hän kieltäytyisi, miten olisi kestettävä kaikki se
pilkka ja nauru, joka tulisi polisin osaksi. -- Tästä tulee aivan
hulluksi, -- huokasi Paimpol katsoen sadannen kerran kelloaan. Samassa
joku tarttui hänen käsivarteensa. Se oli Etsivänosaston inspehtori. --
Päällikkö tahtoo heti teitä puhutella. Hän on täällä. Katsokaa tuonne.
-- Paimpol tunsi olonsa hyvin epämiellyttäväksi. Päällikön läsnäolo ei
varmaankaan ennustanut hänelle mitään hyvää. Säälittävän näköisenä
poliisi suuntasi tiensä päällikön luo. -- Siinähän te nyt olette, --
lausui päällikkö. -- Teidän hyvä vainunne on nykyään hyvin huonossa
kunnossa, Paimpol. -- Taitaa olla. Kaikki menee huonosti, -- tunnusti
Paimpol nöyrästi. Mutta hänen odottamaansa nuhdesaarnaa ei tullutkaan.
-- Lukekaa tämä, -- sanoi vain lyhyesti päällikkö ja ojensi poliisille
putkipostin sinisen kaavakkeen. Sen sisältö oli seuraava: "Hra
Etsivänpoliisin Päällikkö. Teitä tarvitaan tänä iltapäivänä
Villacoublayn ilmailukentällä. Ottakaa varalta muutamia miehiänne
mukaanne. Pyydän lausua teille kunnioittavimmat tervehdykseni.
Tapinois." -- Mitä ajattelette tästä? -- kysyi päällikkö Paimpolilta,
joka oli kovin miettivän näköinen. -- Sallitteko minun tehdä teille
yhden kysymyksen -- sanoi vihdoin brigadieri. -- Kymmenen, jos
haluatte. -- Milloinka saitte tämän putkipostin? -- Noin tunti sitten.
-- Siis se on pantu postiin noin kaksi tuntia ennen sitä. Näen
leimasta, että se on lähtenyt Pörssin postitoimistosta kello
kaksitoista ja neljännes. Se on merkillistä. -- Ja Paimpolin kasvoilla
näkyi hämmästys. -- Kuinka niin? -- Lähettääkseen tämän sanoman hra
Tapinois'n olisi pitänyt olla Parisissa leimassa mainittuna aikana,
sillä lähetykset leimataan ja lähetetään miltei heti, kun ne ovat
jätetyt. Mutta tiedättekö missä reportteri sillä hetkellä oli? -- En.
-- Täällä. Hän lentää tuolla ylhäällä Le Huppén kanssa. Asiaa ei voi
selittää muuten kuin että joku on tahtonut tehdä pilaa. -- Etsiväin
päällikön kasvoista näkyi, että sitä, joka oli tehnyt pilaa, ei hyvä
odottanut. Samassa kuului heidän vieressään keskustelua. Poliisit
kuulivat siinä mainittavan tutun nimen ja heristivät korviaan. -- Siis
tekin olette saanut samanlaisen sanoman, -- virkkoi toinen
keskustelevista. -- Niin, virkaveli. Se oli samansisältöinen kuin
teidänkin putkipostinne: "Tulkaa tänä iltapäivänä Villacoublayn
lentokentälle, siellä tapahtuu mieltäkiinnittäviä. Tapinois." -- Se on
kummallista. Olen jo puoli tuntia ollut täällä, enkä ole nähnyt vielä
mitään tavatonta. -- En minäkään. Mutta en usko, että meidän
kuuluisa toverimme on hälyyttänyt meidät vain katsomaan hänen
ilmailuennätyksiään. -- Se olisi todellakin liikaa. -- Aivan niin, --
huudahti kolmas tulija, jota edelliset eivät olleet huomanneet. --
Sinäkin täällä! -- huudahtivat edelliset. -- Enkä minä yksin, --
vastasi uusi tulija. -- Tuossa tulee virkaveljemme _Aika_-lehdestä
_Aamulehden_ edustajan kanssa. Heidän takanaan näette _Parisin Kaiun,
Liberalin, Pikku Uutisten ja Velikullan_ miehet. Kaikki Parisin lehdet
ovat hra Tapinois'n ilmoituksen johdosta lähettäneet jonkun. Sitäpaitsi
on _Päivän Uutisten_ esikunta kokonaisena täällä. -- Paimpol ja hänen
esimiehensä olivat kuulleet joka sanan. Heidän ihmettelynsä aiheet
eivät vielä loppuneet tähän. Kentälle oli ilmestynyt miehiä, joilla oli
mukana korkea kolmijalka, jonka päässä oli kammilla varustettu suuri
valokuvauskone. -- Tämä on kaiken kukkura -- huudahti Paimpol. -- Nyt
he valmistautuvat ottamaan eläviä kuvia! -- Mutta kukkura ei ollut
vielä siinä. Se oli siinä seikassa, ettei kukaan kentälle tulleista, ei
edes _Päivän Uutisten_ toimittajat, eikä päätoimittajakaan, joka
kuitenkin oli mahtava mies, voinut sanoa, mitä varten hän oikein oli
tullut Villacoublayhin. He kaikki olivat saaneet tuon lyhyen tiedon
putkipostin kautta ja kentälle tullessaan saivat he kuulla, että
käsiala oli todellakin heidän kuuluisan virkaveljensä. Mutta tämä ei
suinkaan vielä hälventänyt salaperäisyyttä. Vähitellen levisi tieto
jostakin merkillisestä, joka piti tapahtuman. Suuressa väkijoukossa
syntyi kohinaa ja liikettä ja kaikkien silmät vartioitsivat ylhäällä
olevaa lentokonetta, joka yhä kierteli kehäänsä. Siellä ylhäällä oli
se, joka aikoi antaa vastauksen kaikkien tekemään kysymykseen. Näiden
kiihoittuneiden mielien joukossa oli Paimpolin kaikista raadelluin.
Hänellä oli nyt selvä käsitys siitä, että hänen kilpailijansa aikoi
ominaisella tavallaan tehdä jotakin, joka olisi yhteydessä
_Kellotornin_ varkauden kanssa.
Kentän laidalla eräs sytyttimellä varustettu mies valmistautui
sytyttämään sen raketin, jonka tarkoituksena oli ilmoittaa Le Huppélle,
että kestävyyslennon ennätys matkustajan kanssa oli saavutettu.
Sopimuksen mukaan tuli ilmailijan sen jälkeen kohota lyömään
korkeusennätyksen. Tämä jälkimmäinen tehtävä veisi korkeintaan tunnin
ajan. Raketti suhahti äkkiä ilmoihin, kajahti voimakas paukaus ja
katselijoiden joukosta kohosi tavaton puheenkohina. Mutta pian syntyi
hiiskumaton hiljaisuus. Joukko unhotti äskeisen odotuksensa ja
jännityksensä ja ajatteli nyt vain Le Huppén yritystä. Kaksitaso
liiteli edelleenkin tuhannen metrin korkeudessa, mutta pienensi
vähitellen kehäänsä. Ilmailija nähtävästi valmistautui nousemaan.
Kaikkien päät olivat kurkoitettuina ja sydämet sykkivät. Silloin äkkiä
kauhistuksen huuto kajahti kaikista suista: lentokone kallistui,
kääntyi maata vasten ja syöksyi alaspäin hirvittävällä nopeudella!
Ilmailijat olivat hukassa! Naiset pyörtyivät ja kauhun lamauttamat
miehet sulkivat silmänsä päästäkseen näkemästä hirvittävää kohtausta,
joka tapahtuisi koneen syöksyessä maahan. Oliko Le Huppéta kohdannut
taudinpuuska? Oliko kone joutunut epäkuntoon? Kuului uusi huuto, mutta
tällä kertaa ilon synnyttämä. Sadan metrin päässä maasta lentokone
rautaisen käden ohjaamana kohoutuu jälleen siivilleen, liitelee hetken
ja laskeutuu sitten pehmeästi ja sirossa kaaressa kentälle, johon se
pysähtyy. Syntyi yleinen rynnäkkö sitä kohden, sillä jokainen tahtoo
olla ensimmäinen näkemässä ja onnittelemassa noita tuhosta pelastuneita
ilmailijoita ja tietämässä tapaturman syitä. Paimpol ei ollut
viimeisten joukossa, mutta ihmistungoksessa sysättiin hänet sinne
tänne, ennenkuin hän vihdoin pääsi kymmenkunnan metrin päähän
kaksitasosta. Se mitä hän näki, hämmästytti häntä suuresti. Le Huppé
oli paikallansa, mutta omituisessa asennossa: vartalon etuosa nojasi
eteenpäin, pää retkotti ja käsivarret riippuivat hervottomina. Hra
Tapinois oli seisoallaan ja etsi hiukan levottomana jotakin
katseellaan. Äkkiä hänen kasvonsa vilkastuivat, -- Kiiruhtakaa, hra
Paimpol! -- hän huudahti huomatessaan poliisin. -- Oletteko yksinänne?
Eikö päällikkönne olekaan tullut? -- Kyllä, hra Tapinois, -- vastasi
poliisi hengästyneenä, -- mutta tungoksessa jouduin hänestä erilleni.
-- Te voitte sanoa, että teillä on onni myötänne, -- virkkoi reportteri
ja sitten osoittaen liikkumatonta Le Huppéta lausui äänellä, jossa ei
ollut hituistakaan ivaa, mutta joka oli niin kova että kaikki ympärillä
olijat saattoivat kuulla: -- Hyvä hra Paimpol, sallikaa minun esittää
teille oikea mies, joka on murhannut hra Carcelin ja varastanut
_Kellotornin_. Teillä on kunnia vangita hänet, kun hän herää.