Se henkilö, joka seuraavana aamuna seitsemän tienoissa olisi kyennyt
olemaan yhtaikaa jokaisessa Parisin kolkassa olisi tehnyt merkillisen
havainnon. Kaikkialla kaduilla, raitiovaunuissa, maanalaisella
rautatiellä, Seinellä liikkuvissa höyryveneissä, kaupoissa ja
virastoissa oli kaikissa käsissä avoin sanomalehti. Ja jos olisi voinut
tunkea sisälle taloihin ja nähdä liikemiesten, ylioppilasten,
kirjailijain, valtiomiesten asunnot, puotien peräkamarit, talonmiesten
kopit, olisi niissä kaikkialla nähnyt sanomalehden, jota himokkaasti
luettiin. Se lehti oli _Päivän Uutiset_. Jo eiliset iltalehdet olivat
kiihoittaneet uteliaisuutta julkaistessaan suuria otsakekirjoituksia,
joissa puhuttiin _Kellotornin_ varkaudesta, herra Tapinois'sta ja
jännittävästä kohtauksesta Villacoublayn kentällä. Allaolevissa
riveissä mainittiin Le Huppé-Tapinois'n ennätys, lentokoneen
putoaminen, reportterin selitys ja ilmailijan vangitseminen.
Tätä viimeistä ei ollut suorittanut Paimpol, vaan itse Etsivän osaston
päällikkö. Tämä ei ollut sallinut onnettoman ja ällistyneen
käskyläisensä enää sekaantua tähän asiaan, vaan oli viittauksella
käskenyt hänen hävitä tiehensä ja sitten omakätisesti tarttunut
pahantekijän kaulukseen hetkellä, jolloin tämä heräsi tainnostilastaan
ja teki liikkeen noustakseen istuimeltaan. Ilmailija, joka vielä oli
tylsässä tilassa, tunnusti heti syyllisyytensä ja antoi vastustelematta
kahden etsivän poliisin panna käsiraudat. Arvaa mielenkuohun, jonka
tämä uusi kohtaus synnytti katselijoissa. He ymmärsivät nyt syyn
lentokoneen äkilliseen putoamiseen, tai ainakin sen, ettei se johtunut
suorastaan tapaturmasta. Mutta yksityisseikoista he eivät tienneet
mitään ja reportteri oli käyttänyt yleistä hämminkiä hyväkseen ja
livahtanut pois. Etsivän poliisin päällikkö koetti saada vangilta
tarkempia tietoja, mutta tämä pysyi nyt itsepintaisesti vaiti,
vielä sittenkin kun hänet oli tuotu Parisiin tutkintotuomarin
kuulusteltavaksi. Kun tuomari oli antamaisillaan määräyksen, että vanki
vietäisiin säilöön, tämä vihdoin avasi suunsa ja virkkoi: -- Hra
tuomari, sanon teille kaikki mitä tahdotte, jos sallitte minun ensin
tehdä teille kysymyksen ja vastaatte siihen. -- Minä sallin sen, --
sanoi tuomari hiukan hämmästyen omituista pyyntöä. -- No niin, -- sanoi
Le Huppé, -- minusta olisi hauska tietää, miten se on selitettävissä,
että minä lentäessäni tuhannen metrin korkeudessa ja valmistautuessani
nousemaan korkeammalle yhtäkkiä menin tainnoksiin tuntematta edeltäpäin
pienintäkään pahoinvointia? -- Ikävä kyllä, en voi tyydyttää teitä
tässä suhteessa. -- Olin miltei varma, ettette voisi, hra tuomari. --
Minkävuoksi siis kysyitte? -- sanoi tuomari loukkautuneena. --
Toivossa, että te tyydyttääksenne tiedonhaluni kääntyisitte sen ainoan
henkilön puoleen, joka osaa sen selittää. -- Kuka se on? -- Hra
Tapinois. -- Tietääkö hän siis kaikki asiat? -- huudahti tuomari hiukan
irvistäen. -- Niin väitetään, ja minä uskon sen, -- vastasi Le Huppé
huokaisten. -- Hyvä, minä pyydän hänet tänne. -- Oikeuspalatsilta ei
ollut pitkä matka _Päivän Uutisten_ toimitukseen. Tutkintotuomari
lähetti etsivän inspehtorin hakemaan hra Tapinois'ta autolla. Mutta
tämä palasi yksinään. Reportteri ei ollut lehtensä toimituksessa: hän
oli vain pistäytynyt siellä ja jättänyt sinne kirjeen, joka oli
osoitettu tutkintotuomarille, jos tämän puolesta tultaisiin häntä
hakemaan. Tuomari avasi hätäisesti kirjeen, mutta luettuaan sen pääsi
häneltä ihmettelyn huudahdus. -- Viekää pois syytetty, -- hän virkkoi,
-- me jatkamme myöhemmin kuulustelua. -- Kun vanki oli viety, luki
tuomari vielä toiseen kertaan reportterin kirjeen ja mutisi sitten
miettiväisenä: -- Sillä miehellä on tietäjän lahjat. -- Reportterin
kirje oli seuraava: "Hra tutkintotuomari. Jos haluatte osata vastata Le
Huppén Teille tekemään kysymykseen, miten hän menetti tajuntansa
lentokoneessa, suvaitkaa lukea huominen _Päivän Uutiset_!"
"Lukekaa _Päivän Uutisista_!" oli kaikkien iltalehtien lukijoilleen
antama neuvo, joka ei aina ollut niin selvässä muodossa, mutta
kuitenkin tarpeeksi vihjaiseva, että kaikki ymmärsivät, että ainoastaan
hra Tapinois kertomuksessaan saattoi selittää Villacoublayn kentällä
sattuneet huomiotaherättäneet tapaukset. Ja aamun tultua lähtivät
suunnattomat parvet sanomalehtipoikia _Päivän Uutisten_ toimituksesta
suuret lehtikimput kainalossaan, täyttivät hiljaiset kadut huudoillaan
leviten yli koko Parisin. He tekivät erinomaisia kauppoja, sillä
Tapinois'n artikkeli oli vetävä.
Hän kertoi lennokkaasti koko jutun _Kellotornista_ ja "Setä
Oidipuksen" murhasta kuudella suurella palstalla. Sitten hän kuvasi
loppukohtauksen, jännittävän lennon, kestävyysennätyksen, omituisen
keskustelun Le Huppén ja hänen välillään korkealla ilmassa,
ja tässä tuli näkyviin taaskin hra Tapinois'n erinomainen
edeltäpäinlaskemistaito. Tuntien Le Huppén luonteen ja laskien siihen,
että ilmailija pitäisi kuolemaa parempana kuin häpeää ja koettaisi
kerallaan tuhota ainoan miehen, joka tiesi hänen syyllisyytensä,
reportteri oli odottanut, että tämä pyytäisi hänet mukaansa johonkin
uhkarohkeaan lentoon, joka päättyisi tahalliseen tapaturmaan. Sen
vuoksi reportteri oli ennen Villacoublayhin lähtöään varustanut
mukaansa kloroformipullon! Kun he olivat ilmassa ja hän piti hetken
soveliaana, hän tainnutti toverinsa kaatamalla huumaavaa nestettä
siihen puheluputkeen, joka kulki Le Huppén suuhun. Oli selvää, että
lentokone ohjaajan puuttuessa syöksyi maata kohden. Reportteri kyllä
tiesi tämän vaaran, jolle hän oli pannut itsensä alttiiksi. Hän
kumartui taintuneen ohjaajan yli ja koneen pudotessa hirvittävällä
nopeudella hän yli-inhimillisellä kylmäverisyydellä ja taitavuudella
tarttui ohjauslaitteisiin ja onnistui estämään koneen musertumasta
maata vasten. Kaikki tämä oli kerrottu yksinkertaisen koruttomasti,
ilman pienintäkään turhamaisuutta, ikäänkuin tuo kaikki olisi ollut
aivan tavallista. Ja varsinkin oli artikkelissa huomattavaa, ettei
siinä kertaakaan mainittu Paimpolia eikä tämän juonittelulta. Poliisi
näytti olevan aivan tuntematon reportterille. Lopussa oli vain sanottu,
että _Päivän Uutiset_ saattoi nyt luovuttaa _alkuperäisen Kellotornin_
(sanat oli painettu harvennetuilla kirjaimilla) takaisin oikeaan
paikkaansa. Se ei ollut kovin ilkeästi sanottu!
Kuukautta myöhemmin eräänä kauniina ja aurinkoisena päivänä helähti
iloinen soitto Velizyn kellotornista. Kirkon ovet aukenivat ja sisältä
astui iloinen kulkue. Etumaisina astuivat Jeanjeannot ja Madeleine.
Nuori mies oli juhlapuvussa ja nuori nainen, jonka posket ja silmät
loistivat onnesta, oli valkoisessa morsiuspuvussa. Heidät oli juuri
vihitty. Heidän jäljessään tuli rva Mirande hra Blérot'n, kuuluisan
lentokoneiden rakentajan, käsivarteen nojaten, ja Grivollet, jonka
osaksi oli tullut kunnia olla isäntänsä rouvan kavaljeerina, koetti
näyttää mahdollisimman arvokkaalta ja totiselta. Muuna seurueena oli
ystäviä, ilmailijoita ja mekanikkoja lentokentältä. Mutta turhaan etsi
heidän joukostaan hra Tapinois'ta. Hän oli Le Huppén vangitsemisen
jälkeen kokonaan kadonnut, eikä edes _Päivän Uutisissakaan_ tiedetty
hänen oleskelupaikkaansa. Kuitenkin hän oli antanut ystävilleen
kuulumisia itsestään hienolla tavalla. Heti kun Jeanjeannot ja
Grivollet olivat päässeet vapaiksi vankilasta sen jälkeen kuin Le
Huppén syyllisyys oli tullut ilmi, he olivat saaneet vastaanottaa hra
Tapinois'n puolesta kallisarvoiset kronometrikellot. Eikä reportterin
hyväntahtoisuus rajoittunut vain tähän. Sinä päivänä jolloin
Jeanjeannot oli pyytänyt rva Mirandelta serkkunsa kättä, eräs
lähetti oli tullut ja reportterin nimissä jättänyt Madeleinelle
jalokivisormuksen, joka arvossa veti vertoja prinsessain koruille.
Mukana tulleessa paperissa oli kirjoitus: "Kihlajaisianne varten." --
Miten hän voi sen tietää...? -- mutisi neitonen, joka ei ollut tottunut
reportterin hämmästyttäviin keksinnöihin. -- Rakas pieni serkku, --
sanoi Jeanjeannot hellästi, -- hra Tapinois, joka tietää kaikki, on
varmaankin huomannut, että minä olen voittanut _Sanansaattajan_
kilpailun, ja sen nojalla päättänyt, että minun ensimmäinen ajatukseni
on oleva pyytää sinua jakamaan kanssani nuo satatuhatta frangia. -- He
kirjoittivat yhdessä lämpöisen ja kiitollisen kirjeen reportterille.
Mutta siihen ei enää ollut tullut vastausta. Niinpä nyt Jeanjeannot ja
Madeleine juhlapäivänään kaipasivat kovasti reportteria ja se heitti
pienen varjon heidän muutoin niin täydelliseen onneensa.
Kulkue oli jo ehtinyt pienelle kirkon edustalla olevalle torille.
Silloin Jeanjeannot äkkiä kääntyi hra Blérot'n puoleen ja osoitti
hänelle mustaa pilkkua taivaalla. Se lähestyi Velizyä kohden nopeasti
ja huomattiin lentokoneeksi, joka lähemmäksi tultua havaittiin olevan
Blérot'n tehtaan mallia. Ammattiuteliaisuuden valtaamana koko kulkue
pysähtyi ja katseli sitä. Lentokone oli juuri Velizyn yläpuolella.
Silloin se pysähtyi suunnassaan ja alkoi tehdä kierroksia laskeutuen
yhä alemmaksi, kunnes oli vain viitisenkymmenen metrin korkeudella.
Silloin, kulkiessaan ohi torin, jolla kulkue seisoi, ilmailija heittä
alas valtavan suuren käärön, joka avautui heti ja päästi sisältönsä
hajoamaan ilmassa. Olisi voinut sanoa, että suunnaton perhosjoukko
liiteli ilmassa ja sitten laskeutui hääjoukon päälle, joka peittyi
tuoksuvaan ruususateeseen. Kohosi huuto: -- Eläköön hra Tapinois! --
Kukapa muu kuin reportteri olisi kyennyt keksimään niin hienon,
erikoisen ja odottamattoman tervehdyksen nuorelle avioparille?
Eläköönhuutojen kaikuessa Madeleine vei sormet huulilleen ja lähetti
herttaisen lapsellisella liikkeellä lentosuukon lentokonetta kohden,
joka jo liiteli kaukana ja pian hävisi taivaan kirkkauteen.