Métropole-ravintola on Brysselin hienoimpia. Erittäin komea on sen
terassi, joka on kolmenkymmenen metrin pituinen ja jossa huolimatta
kymmenistä pöytäriveistä on vielä tarpeeksi tilaa kävelijöille.
Ravintolaa käyttävä yleisö lukeutuu enimmäkseen hienoon maailmaan. Sen
vuoksi ravintolapalvelijat hiukan kummastellen näkivät eräänä päivänä
sinne saapuvan henkilön, jonka ulkomuoto oli suuressa ristiriidassa
ympäristön kanssa. Se oli pienikokoinen ja ränstyneen näköinen
pitkäpartainen ukko, suuret silmälasit kyömynenän päällä. Hän istuutui
ulommaiseen pöytäriviin ja otti taskustaan pitkävartisen savipiipun,
jonka sulloi täyteen karkeata tupakkaa. Sitten hän tilasi olutseidelin
ja alkoi polttaa piippuaan, näyttäen vajoavan syvään mietiskelyyn.
Mutta jos joku olisi tarkemmin katsellut ukkoa, olisi hän pian
huomannut, että niin pian kuin jonkun automobiilin törähdys kuului,
tämän silmiin syttyi outo vilkkaus ja katse etsi jotakin niiden
ajopelien joukosta, joita virtana kulki kadulla.
Keltainen auto pysähtyi katukäytävän reunaan miltei hänen
eteensä. Autossa oli kolme henkeä, joista kaksi oli puettu
vuohennahkaturkkeihin. Nämä jäivät istumaan, jotavastoin kolmas, joka
oli puettu hienoon matkavaippaan ja lippalakkiin, laskeutui autosta.
Hän otti taskustaan sanomalehden ja piti sitä kädessään niin että nimi
oli näkyvissä. Se oli _Kansan Lehti!_ Ukko terassilla katseli
tarkkaavaisesti tulijaa, joka puolestaan katseli ympärilleen. Äkisti
ukko nousi ja kulki verkalleen tulijan ohitse kuiskaten hänelle päätään
kääntämättä: -- Seuratkaa minua! -- Mutta matkailija -- hra Tapinois,
-- kuten lukija on kai arvannut -- ei liikahtanutkaan. Se olisi ollut
virhe hänen näyteltävässä osassaan. Hänhän oli englantilainen, jolla
oli tulkki mukana, koska hän ei puhunut eikä ymmärtänyt ranskaa. Ukko
huomasi, ettei vieras ollut häntä ymmärtänyt. Hän palasi hra Tapinois'n
luo ja teki viittauksella tarkoituksensa selväksi. Tällä kertaa
englantilainen nyökkäsi päällään merkiksi. Hän antoi vanhuksen mennä
jonkun matkaa ja nousi itse autoonsa. -- Ajakaa verkalleen, -- hän
sanoi ohjaajalle, joka oli Jeanjeannot. -- Ja te, Grivollet, älkää
unohtako, että olette miljoonamiehen sihteeri ja tulkki. -- Yes, sir!
-- virkkoi ilmailija nauraen.
Auto oli jo jättänyt valtakadut ja saapui laitakaupungille, jonka talot
kävivät yhä kurjemmiksi ja matalammiksi. Vihdoin edelläkulkeva vanhus
pysähtyi, osoitti kädellään salaisesti erästä taloa ja meni nopeasti
sisälle. Se oli viheliäinen hökkeli, joka paremmin muistutti vanhaa
kaappia kuin taloa. Kun hra Tapinois, Jeanjeannot ja Grivollet astuivat
sisään, he huomasivat sisäpuolen samanlaiseksi kuin ulkoasunkin. Siellä
vallitsi kuvaamaton epäjärjestys ja sisäänkäytävä oli täynnä
merkillisiä vanhanaikuisia esineitä, jotka olisivat suuresti
hämmästyttäneet tulijoita, ellei ovella olisi ollut kirjoitus: "Jacob
van Flip, Antikvaari. Tauluja ja Taide-esineitä." Vielä pahempi
sekamelska vanhaa tavaraa ja aseita oli siinä huoneessa, johon vanhus
kuljetti tulijat, suljettuaan katuoven huolellisesti. Jeanjeannot
lähestyi nyt muinaiskalujen kauppiasta. -- Hyvä herra, -- hän sanoi. --
Me olemme täällä asian tähden, jonka tiedätte ja sen puolesta, jonka
tunnette. -- Ah! -- virkkoi ukko. -- Tuo tuossa, -- jatkoi ilmailija
osoittaen Tapinois'ta, joka seisoi jäykkänä kuin aito englantilainen,
-- hän on se ostaja, josta on ollut puhe, ja tuossa on hänen
sihteerinsä joka samalla on tulkkina, kuten on sovittu. -- Mitään
vastaamatta antikvaari tarkasti terävin silmäyksin vuorotellen kutakin
vierastaan. Oliko hän äkkiä alkanut epäillä? Oli hetkinen tuskallista
vaitioloa. Sitten sanoi antikvaari: -- Onko teillä rahat mukananne? --
Money! -- virkkoi valetulkki totisena, käyttäen hyväkseen taitoa
englanninkielessä, jonka hän oli saanut maailmaa kierrellessään
silmänkääntäjänä, -- All right, -- virkkoi reportteri ja otti tyyneesti
takintaskusta esiin tukun shekkejä Brysselin suurimpiin pankkeihin. Hän
antoi ne Grivollet'lle, joka vuorostaan näytti niitä vanhukselle. Tämä
tutki huolellisesti niiden oikean laadun ja huomasi, että tämä
englantilainen saattoi käteisellä suorittaa paljon suuremman summan
kuin _Kellotornin_ sovittu hinta. Hänen kasvonsa kirkastuivat. -- Olkaa
hyvä ja odottakaa, -- sanoi hän. -- Minä haen sen. -- Älkää vielä, --
sanoi Jeanjeannot pysähdyttäen hänet ja vieden hänet syrjään. --
Minulla on ensin pieni asia järjestettävä kanssanne. Ystäväni, jonka
puolesta minä tulen, tahtoo saada takaisin ne kirjeet, jotka hän on
teille kirjoittanut ennenkuin asia on lopullisesti päätetty. -- Ei ole
vaaraa vanhasta van Flipistä. -- Tuskinpa onkaan, sanoi Jeanjeannot,
joka ei tahtonut suututtaa. -- Ystäväni tietää, että niin kauan kuin te
elätte, hän voi nukkua rauhassa. Mutta jos oletetaan, että kuolette,
voi asia kääntyä hänelle pahaksi. Perillisenne löytävät nuo kirjeet ja
koettavat saada niistä hyötyä kiristämällä hyvät rahat niiden
kirjoittajalta. -- He, he, -- irvisteli antikvaari, joka kenties oli jo
ajatellut tätä kiristystä omaksi hyväkseen. -- Kirjeiden hakemiseen
menee aikaa ja se on ikävää. -- Tarkoitatte, että aikanne on kallis,
-- virkkoi ilmailija. Hän osoitti päänliikkeellä hra Tapinois'ta ja
jatkoi: -- Menkää vain, teille suoritetaan runsas korvaus ajastanne. --
Kuinka suuri? -- kysyi van Flip, joka ei luottanut epämääräisiin
lupauksiin. -- Kymmenentuhatta frangia. -- Hetikö? -- Kyllä, jos
annatte minulle kirjeet. Tässä ovat rahat. -- Jeanjeannot otti esille
setelitukun. Vanhus virkkoi tyytyväisesti irvistäen: -- Hyvä on. --
Olkaa hyvä ja odottakaa, palaan aivan pian. -- Hän lähti ja askelten
kuultiin etäytyvän. Toverukset saattoivat nyt hiljaa puhella. -- Hyvin
toimittu, Jeanjeannot, -- sanoi reportteri, joka oli huomaamattomasti
seurannut nuoren miehen keskustelua antikvaarin kanssa. -- Nyt on
teidän vuoronne, Grivollet. Hiljaa, hän tulee! -- Van Flip tuli kantaen
kainalossaan kokoonkäärittyä kangasta, ja toisessa kädessä kirjenippua.
Kun hän tuli näkyviin, reportteri lausui muutamia englantilaisia sanoja
Grivollet'lle. -- Herra van Flip, -- sanoi tämä vanhukselle, --
isäntäni haluaa katsella rauhassa taulua, jonka hän aikoo ostaa. --
Sitä hän saa tehdä mielin määrin, -- hyväksyi van Flip. Hän ojensi
käärön Grivollet'lle, joka levitti sen auki ja antoi hra Tapinois'lle.
Ilon välähdys leimahti reportterin silmistä hänen nähdessään edessään
todellakin oikean kuuluisan _Kellotornin_. Tosin se oli hiukan kärsinyt
varkaan menettelystä: tämä näet oli saadakseen sen nopeammin ja
mukavammin kuljetetuksi leikannut sen irti kehyksistä. Mutta
semmoisenaankin oli se säilyttänyt sen hiljaisen, syvän runollisuuden
ja alakuloisen viehätyksen, joka on sen pääominaisuus. Hra Tapinois oli
lähestynyt ikkunaa katsellakseen taulua paremmassa valaistuksessa ja
Grivollet oli asettunut hänen eteensä selin van Flipiin, niin ettei
tämä voinut nähdä _Kellotornia_. Vanhuksen huomio olikin muuten
kiintynyt kaupantekoon Jeanjeannot'n kanssa. Hän antoi hänelle
kirjepinkan ja sai vastineeksi setelitukun, jota hän mielihyvästä
väristen silitteli koukkuisilla sormillaan. Sitten hän kääntyi
reportterin puoleen. Grivollet oli jo vetääntynyt kauemmaksi
reportterista, joka yhä seisoi katsellen taulua. Hänen kasvonsa eivät
enää olleet tyytyväiset ja otsa oli rypyssä. -- No niin, -- sanoi van
Flip hiukan levottomana. -- Teemmekö kaupan? -- Se riippuu teistä, --
vastasi Grivollet. -- Minun isäntäni ei voi enää hyväksyä niitä ehtoja,
jotka olette asettanut. -- Mitä? -- säpsähti ukko, joka ei osannut
odottaa tinkimistä. Täytyy olla järkevä, jatkoi tulkki. -- Te
tarjositte taulun ilmoittamatta, että sitä on leikelty. Kun se
kehystetään uudelleen, täytyy sen kokoa pienentää. -- Te teette
pilkkaa! -- huudahti antikvaari. -- Oh, minä en ymmärrä mitään
tauluista, -- sanoi Grivollet. -- Minä käännän vain teille, mitä
isäntäni tahtoo teille sanoa, siinä kaikki. -- Sovittu hinta oli
puolitoista miljonaa, -- sanoi lujasti ukko. -- Sen minä tahdon. --
Miettikää, -- kehoitti Grivollet. -- Tulemme huomenna uudestaan. -- Se
on turhaa. Joko puolitoista miljonaa tai ei mitään. -- Grivollet
kääntyi reportteriin kuin tulkitakseen van Flipin sanat, mutta samassa
kuului kolme koputusta katuovelle ja tuima ääni huusi käskevästi: --
Avatkaa ovi, Kuninkaan nimessä!
* * * * *
Seuraavan päivän aamuna ilmestyvä Parisin Kaiku, joka oli _Päivän
Uutisten_ kilpailija, sisälsi huomiota herättävän kertomuksen
otsakkeella: "_Kellotorni_ palaa takaisin Louvren Museoon!"
"Tänä yönä saapui Brysselistä hämmästyttävä uutinen, juuri kun lehtemme
oli painokunnossa. Koska meidän huolemme on aina ollut, että lukijamme
saisivat ensimmäisinä uutiset Ranskasta ja ulkomailta, keskeytimme
painattamisen ja laadimme uudestaan sen sivun, jolla tämä uutisemme on.
Pysähdyksestä huolimatta onnistuimme kuitenkin saamaan lehtemme
ilmestymään määräaikana. Arvelemme, että lukijamme ovat meille
kiitolliset siitä että ennen muita olemme voineet täten heidän
tietoonsa saattaa, että _Kellotorni_, joka kahdeksan kuukautta on ollut
kadoksissa, palautetaan nyt jälleen entiselle paikalleen valtion
taulukokoelmassa. _Kellotornin_ juttuun liittyy todennäköisesti eräs
rikoskin, ja juuri rikoksentekijäin etsintä saattoi etsivän poliisin
taulunkin jäljille. Kerromme nyt järjestyksessä tämän merkillisen ja
jännittävän jutun vaiheet."
Sitten kirjoittaja muistutti lukijoille hra Carcelin kuoleman, josta
lehti oli aikoinaan kertonut. Tätä kuolemantapausta ympäröivä hämäryys
oli herättänyt Etsivänosaston huomiota ja brigadieri Paimpol,
mainehikkaimpia etsiviä, oli ottanut tehtäväkseen tutkimuksen. Sitten
kerrottiin setä Oidipuksesta, Sfinksistä ja _Sanansaattajan_
kilpailusta. Kerrottiin miten Paimpol vakoili Jeanjeannota
Villacoublayn kentällä ja miten epäilykset ilmailijan syyllisyydestä
setä Oidipuksen murhaan osoittausivat yhä todennäköisemmäksi. "Hän oli
alkanut epäillä, että Jeanjeannot oli väärä nimi, ja sai nerokkaan
ajatuksen mennä tutkimaan papereita, jotka Jeanjeannot oli jättänyt
llmailuklubiin saadakseen ilmailijan valtakirjansa. Ensimmäisessä
paperissa, joka sattui hänen eteensä oli nimi, jota hän vähimmin osasi
odottaa: Jean Carcel. Ilmailijan nimi oli sama kuin murhatun
kaupanvälittäjän! Mikä hämmästyttävä keksintö! Mitään varsinaisia
todistuksia ei vielä ollut. Mutta Paimpol huomasi, että Jeanjeannot ja
eräs Grivollet niminen ilmailija pitivät epäilyttäviä neuvotteluita
erään sanomalehtimiehen kanssa, jonka nimeä emme mainitse ja joka on
pahalla tavalla sekaantunut tähän juttuun." Lehti kuvasi sitten
kohtauksen rva Miranden ravintolassa, jossa Paimpol näki _Kellotornin_
toverusten käsissä. Silloin poliisin mieleen johtui hra Carcelin luota
löydetty kirje, jossa tämä ilmoitti tuntevansa varkaan ja lupasi
ilmiantaa hänet. Nyt olivat epäilykset varmistetut ja vangitseminen voi
tapahtua laillisessa muodossa. Lainaamme tähän kertomuksen siitä, mitä
Paimpol suoritti Brysselissä.
"Belgian poliisi oli saanut brigadieri Paimpolilta sähköteitse
määräyksen ilmoittaa keskusasemalle kaikista keltaisista autoista,
joita näkyi. Samassa kun Paimpol saapui keskusasemalle, eräs
belgialainen etsivä ilmoitti telefonitse, että hän oli Métropole
kahvilan edustalla huomannut keltaisen auton ja etsityitä muistuttavat
henkilöt. Hän oli niitä seurannut van Flipin asunnolle, jonka hän tunsi
entisistä varkausjutuista, joihin antikvaari oli sotkeutunut. Paimpol
ja belgialainen Etsivänpoliisin päällikkö mukanaan parikymmentä
poliisia ajoivat kahdella automobiililla hurjaa kyytiä antikvaarin
asunnolle. Siellä piiritettiin talo ja Etsivän poliisin päällikkö
koputti oveen lausuen tavanmukaisen kehoituksen avaamaan. Sisäpuolelta
ei kuulunut mitään. Ovi murrettiin auki ja poliisit syöksyivät sisälle.
Ensimmäisestä huoneesta löydettiin Jeanjeannot ja Grivollet. Pian
saapuivat nekin poliisit, jotka olivat tunkeutuneet sisään talon
takaovesta. He toivat mukanaan van Flipin, joka kiljui surkeasti
puristaen rintaansa vasten kääröä, jonka brigadieri Paimpol heti tunsi
siksi, jonka hän oli nähnyt Velizyssä hra Carcelin veljenpojan käsissä.
Nyt oli _Kellotorni_ löydetty! Nuoret miehet kytkettiin käsirautoihin
ja vietiin vankilaan odottamaan, kunnes muodollisuudet heidän Ranskaan
luovuttamistaan varten oli suoritettu. He joutuivat vastaamaan
_Kellotornin_ varkaudesta ja hyvin luultavasti sen kunnon kansalaisen
murhasta, joka ei epäillyt luovuttaa oikeudelle oman sukunsa jäsentä.
Mitä tuohon sanomalehtimieheen tulee, joka on ikävästi sekaantunut
juttuun, on hän vielä vapaa, Lopettaessamme tämän kertomuksemme
suljemme tämän jutun ansiokkaan sankarin brigadieri Paimpolin
esimiesten suosioon ja huomioon ja lausumme, että hänellä on oikeus
luottaa kaikkien taiteen ystäväin kiitollisuuteen."
Mutta _Parisin Kaiku_ ei kertonut tavasta, jolla hra Tapinois esiintyi
Paimpolille van Flipin luona. Kun Paimpol ja Etsivänpoliisin päällikkö
olivat jääneet kahden taloon sitä tutkiakseen, astui reportteri, joka
oli ollut piilossa huoneen pimeimmässä nurkassa suuren kaapin vieressä,
heidän eteensä ja lausui: -- Toivotan onnea! -- Siinä on vielä yksi! --
huudahti Paimpol kärtyisesti. -- Häneen ei saa koskea. Mutta... --
Mutta mitä? Ettekö ole tyytyväinen työhönne? -- kysyi reportteri. --
Jos olisi ollut minun vallassani, olisi työni ollut täydellisempi. --
Minä tiedän sen, -- sanoi hra Tapinois hämmästyttäen taaskin poliisin
tarkalla tiedollaan. -- Minä ehkä sanon myöhemmin teille yhtä ja
toista. Nyt, hyvät herrat, toivotan teille hyvää vointia. -- Hän
tervehti sirosti ja poistui huoneesta. Kun reportteri oli
astumaisillaan käytävästä kadulle, törmäsi hän niin voimakkaasti yhteen
kirjeenkantajan kanssa, joka aikoi sisälle, että tältä lensi kädessä
oleva kirje kadoksiin. Reportteri näki sen kyllä. Se oli luiskahtanut
muutaman huonekalun alle, ollen miltei piilossa. Reportteri oli
auttavinaan kirjeenkantajaa etsimisessä, otti nopeasti kirjeen ja pisti
sen taskuunsa. Hän kerkesi nähdä että se tuli Ranskasta ja että sen
päällekirjoituksen käsiala muistutti suuresti sitä käsialaa, joka oli
antikvaarilta ostetuissa kirjeissä. -- Maksoin niistä tarpeeksi suuren
hinnan, -- hän ajatteli, -- että saan tämän yhden kaupanpäälliseksi. --
Sitten hän poistui nopeasti. Käännyttyään toiselle kadulle hän avasi
kirjeen ja luki. Siinä oli vain yksi sana: "Varuillaan!" -- Oho, --
ajatteli reportteri. -- Onpa Le Huppélla ollut kiire, koska ei ole
ollut aikaa salakirjoituksen käyttämiseen!
Hra Tapinois ja Paimpol matkustivat samalla junalla Parisiin. Parisiin
tultua hra Tapinois lähti rauhallisesti kotiinsa, jotavastoin Paimpol
juoksi _Parisin Kaiun_ toimitukseen, eikä mennyt vuoteeseensa,
ennenkuin näki ilmestyvän ensimmäisen kappaleen lehteä, joka
kuuluttaisi koko Ranskalle ja sitten koko maailmalle hänen, Paimpolin,
virallisen poliisin edustajan voittoa ja reportterin häviötä.
Tämän voiton ensimmäinen vaikutus oli, että rva Mirande tyttärineen
vaipui suureen suruun. Tuo nuori mies, joka oli tehnyt heille niin
suuria palveluksia ja jota he niin hellästi olivat rakastaneet häntä
enempää tuntematta, oli siis sama poika, jota he ennen olivat
rakastaneet kuin poikaa ja veljeä ja jota he monien vuosien kuluessa
olivat ikävöineet. Ja nyt oli tuosta pikku Jeanista ja hyvästä
Jeanjeannotista tullut varas ja kenties murhamies! Tosiasiat ja
yksityiskohtainen kertomus todistivat sen niin selvästi, että tuskin
oli mahdollista epäillä. Varsinkin Madeleinelle oli isku hirmuinen,
sillä jo kauan oli Jeanjeannot ollut hänen nuorien haaveittensa esine.
Myöskin lentokentällä oli tyrmistys yleinen. Siitä myötätunnosta
huolimatta, jota Jeanjeannot ja Grivollet siellä nauttivat, täytyi
yleisen mielipiteen taipua näennäisyyden mukaan. Kukapa olisi uskonut,
että Paimpol ja tuo sanomalehtimies, jonka nimeä ei oltu mainittu, vaan
jonka kaikki arvasivat hra Tapinoisiksi, tulivat lentokentälle etsimään
_Kellotornin_ varasta. Oli yksi, joka sen oli tiennyt. Se oli Le Huppé.
Nyt hän kehuskeli julkisesti jo kauan olleensa selvillä näistä
juonista. -- Mutta viimeinen sana ei vielä ole sanottu tässä asiassa,
-- hän sanoi. -- Jos minä olisin hra Tapinois'n sijassa, en totisesti
olisi rauhallinen.