Oli omituista, että vaikka hra Tapinois oli sanomalehtimies, ei hänen
huomattu koskaan lukevan lehtiä, ainakaan sinä aikana kun hän oleskeli
ilmailijain parissa. Joka aamu puolenpäivän aikaan, kun ilmailijat
saapuivat rva Miranden ravintolaan, tuli sinne myöskin läheisen
Chavillen aseman myymälän sanomalehtipoika Parisin lehtiä mukanaan.
Mutta hra Tapinois ei häntä rikastuttanut. Mutta toisena päivänä
siitä, kun Tapinois oli Jeanjeannot'lta oppinut tuon hevostien
salakirjoituksen, reportterin näkyi vallanneen oikea lukemiskiihko.
Häntä varten sanomalehtipojan täytyi täydentää tavallista varastoaan,
sillä hra Tapinois halusi saada kaikki aamu-, päivä- ja iltalehdet,
jotka Parisissa vain ilmestyivät. Tosin hän ei näyttänyt mitään
kiirettä niitä lukemaan. Hän kääri ne kokoon, söi rauhassa ateriansa ja
laverteli iloisesti Jeanjeannot'n ja Grivollet'n kanssa. Sitten hän
meni käärö kainalossa ilmailukentälle, jossa hän omisti kaiken aikansa
lentoharjoituksille. Vasta illoin vuoteessaan hän luki kaikki päivällä
ostamansa lehdet. Mutta hän ei vilkaissutkaan yleiseen osastoon eikä
uutisiin, vaan sitä tarkemmin tutki ilmoitusosaston. Niissä ei
kuitenkaan ollut mitään mieltäkiinnittävää, sillä joka ilta hän heitti
ikävystyneenä lukemansa lehdet lattialle ja sammutti lampun mutisten
itsekseen: -- Ehkä huomenna on parempi onni. -- Ja hän nukkui heti.
Eräänä iltana Tapinois oli lukenut kymmenkunta lehteä ja ottaessaan
taas uuden käteensä hän äkisti joutui omituisen kiihkon valtaan. Hän
heitti peitot päältään, hyppäsi vuoteestaan, vetäsi vaatteet ylleen ja
istuutui työpöytänsä ääreen. Hänen edessään oli paperilla se
hevostiekartta, jonka Jeanjeannot oli hänelle neuvonut. Sen päälle hän
asetti toisen läpinäkyvän paperin. Sitten hän alkoi kirjoittaa tämän
viimemainitun paperille Jeanjeannot'n selittämän säännön mukaan
kirjaimia eräästä kirjainrivistä, jonka hän oli löytänyt ilmoitusten
joukosta _Parisin Kaiusta_. Parin minuutin kuluttua hän oli niistä
muodostanut seuraavan lausuman: "Kellotorni enemmän arvoinen.
Pyydettävä kaksisataatuhatta frangia lisää." -- Kas niin! -- huudahti
reportteri tyytyväisesti. -- Kala on purrut syöttiä! -- Hän kirjoitti
salakirjoituksella seuraavan lausuman: "Jos puoli siitä riittää niin
määrätkää kohtaus Brysselissä. Vastaan siihen." Sen tehtyään hän
kirjoitti saman lausuman salakirjoituksella kymmenkunnalle
paperiliuskalle, jotka hän pani eri kirjekuoriin. Kirjeet hän osoitti
kaikille Belgian pääkaupungissa ilmestyville lehdille. Kolmen päivän
perästä oli vastaus kuten ensi kerrallakin _Parisin Kaiussa_. Se
kuului: "Lauantaina kello yksi Métropolen terassilla. Ostajan kädessä
_Kansan Lehti_." Hra Tapinois naurahti hiljaa mielihyvästä, Samana
iltana hän lähetti samoille Brysselin lehdille kirjainjonon, jonka
sisällys oli seuraava: "Hyvä. Keltainen auto. Mukana tulkki ja eräs
ystäväni, joka nostaa minun rahani."
Kaikesta tästä Paimpol ei tiennyt mitään. Mutta hänen epäluulonsa oli
herännyt niiden lukuisten keskustelujen johdosta, joita hän oli nähnyt
hra Tapinois'n pitävän Jeanjeannot'n ja Grivollet'n kanssa. Myöskin Le
Huppé, joka keksi tuhansia tekosyitä käydäkseen Blérot'n katoksessa,
oli yllättänyt reportterin ja molemmat ilmailijat matalaäänisessä
keskustelussa syrjässä työmiehistä, jotakin erikoista oli tekeillä ja
se sai poliisin ja hänen ystävänsä levottomaksi. Oli tullut perjantai
sillä viikolla, jolla hra Tapinois oli lähettänyt viimeisen
ilmoituksensa Brysseliin. Poliisi ja Le Huppé huomasivat, että
Jeanjeannota ja Grivolleta ei näkynyt aamulla Villacoublayssa.
Paimpolin mieleen johtui, että hän oli eilen illalla kuullut
Jeanjeannot'n sanovan reportterille heidän lähtiessään. -- Asia on
helppo, minä käyn hakemassa isäntäni auton. -- Huoli kasvoi yhä, kun
päivällishetken tullessa kumpikaan ystävistä ei tullut rva Miranden
ravintolaan, kuten heidän tapansa aina oli. Olisikohan Jeanjeannot
pötkinyt tiehensä? Jokatapauksessa hra Tapinois oli paikallaan pöydän
ääressä, vaikkakaan ei aterioinut. Paimpol opettajineen istahti
syömään, mutta ruoka ei tahtonut heille maittaa. Sinä päivänä näytti
kaikilla _Ilmailijain Ravintolan_ ruokavierailla olevan kiire: tuskin
oli tunti kulunut kun ruokasali oli jälleen vain Paimpolin ja hra
Tapinois'n hallussa. Le Huppékin oli poistunut neuvomaan erästä uutta
oppilastaan. Hra Tapinois ei ollut vieläkään syönyt. Kun hän näytti
haluavan olla rauhassa, poliisi ei uskaltanut ryhtyä puheisiin hänen
kanssaan, mutta hänessä saattoi havaita pieniä kärsimättömyyden
merkkejä. -- Olisikohan Jeanjeannot petkuttanut Tapinoistakin --
ajatteli poliisi itsekseen. Samassa automobiili, jossa Jeanjeannot ja
Grivollet olivat, pysähtyi ravintolan eteen. Paimpolin levottomuus
palasi uudelleen, kun hra Tapinois pyysi Miranden valmistamaan heille
aterian pienen ruokasalin vieressä olevaan huoneeseen. Vähääkään
välittämättä Paimpolista reportteri tovereineen sulkeutui heti sinne.
-- Nuo herrat tahtovat olla yksin, -- mutisi poliisi hampaittensa
välitse. -- Saammepa nähdä. -- Hän lopetti syöntinsä ja oli lähtevinään
ulos. Mutta käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin salissa ei ollut ketään
hän hiipi takaisin ja pujahti toisesta ovesta puutarhaan. Hän tiesi
paikan, josta hän saattoi pitää silmällä huoneessa olijoita. Muuan
entinen ruokasäiliö oli jaettu väliseinällä kahtia, ja salin puoleinen
osa oli se huone, jossa hra Tapinois tovereineen nyt oli. Jäljelle
jäänyt osa oli edelleen säiliönä ja sen valaisemiseksi oli väliseinän
yläosaan jätetty pyöreä aukko, jossa oli lasi. Paimpol pujahti
säiliöön, josta saattoi nähdä mitä huoneessa tapahtui. Hän vieritti
tyhjän tynnyrin väliseinän viereen ja kapusi sen päälle tirkistääkseen
ikkuna-aukosta. Se oli vaikea tehtävä, sillä tynnyri oli matala ja
Paimpol itse oli myös matala. Noustessaan varpailleen hän ylti
parahiksi niin korkealle aukkoon, että saattoi nähdä yläosan huoneessa
olevista henkilöistä. Mutta hän ei voinut erottaa sanaakaan siitä, mitä
sisälläolijat puhuivat. Kuului ainoastaan epäselvää ääntä. Paimpol
huomasi, että hra Tapinois puhui enimmän ja hänen sanottavansa mahtoi
olla erikoisen tärkeätä, koska toiset kuuntelivat häntä suurella
tarkkaavaisuudella. Kuitenkaan keskustelu ei ollut aina vakava. Silloin
tällöin nuo kolme ystävystä purskahtivat nauruun. -- He tekevät minusta
pilkkaa! -- mutisi poliisi äkkiä itsekseen. Grivollet oli pullistanut
poskensa, kohottanut hartiansa ja levittänyt kätensä matkien lihavaa
miestä. Sitten hän sanoi jotakin, joka näytti suuresti huvittavan
toisia. Paimpol raivosi itsekseen. Hän alkoi tuntea pistoksia
jaloissaan, niin että hänen täytyi lepuuttaakseen varpaitaan jälleen
laskeutua alemmas muutamaksi minuutiksi. Kun hän jälleen kohottausi,
hän näki, että sisälläolijat olivat jo lopettaneet ateriansa. Grivollet
meni nurkkaan, jossa riippui suuret vuohennahkaturkit, joihin hän ja
Jeanjeannot automobiililla tullessaan olivat pukeutuneet. Grivollet
kopeloi turkkinsa sisätaskua ja veti sieltä käärön, jonka hän
juhlallisesti ojensi hra Tapinois'lle. Reportteri kääntyi selin
ikkunaan ja alkoi tarkkaavaisesti katsella auki purkamaansa kääröä. --
Totta totisesti! -- virkkoi Paimpol itsekseen, joka paikaltaan näki
vain käärön nurjan puolen. -- Sehän on kuin taulu!... -- Samassa hra
Tapinois kääntyi ja Paimpol näki nyt toisen puolen avatusta kääröstä,
jota reportteri edelleen piti käsissään. Ja Paimpol tunsi sen olevan
_Kellotornin!_
Näky vaikutti niin valtavasti poliisiin, että hän oli suistua alas
tynnyriltä. Nyt hän tiesi tarpeeksi! Hän pakeni puutarhan kautta.
Se tapahtui hyvään aikaan. Hra Tapinois oli kuullut epäilyttävää
kolinaa väliseinän takaa, hänen katseensa oli osunut luukkuun ja heti
oli hänen mieleensä johtunut ajatus, että joku oli voinut heitä
kuunnella. Mutta poliisi oli jo kerinnyt sinä aikana häviämään, joka
Tapinois'lla meni kiertäessään puutarhan kautta säiliöön. Luukun alla
oleva tynnyri todisti kuitenkin, että joku oli asettanut sen siihen
päästäkseen näkemään luukusta seinän toiselle puolen. Hra Tapinois oli
varma, että poliisi oli tämänkin teon tekijä. -- Hyvät ystävät, --
virkkoi hän Jeanjeannot'lle ja Grivollet'lle, jotka olivat tulleet
hänen jäljessään, -- jos tahdomme keritä ilman vastuksia päämääräämme,
ei ole enää hetkeäkään hukattavissa. Koska auto on täällä, lähtekäämme
heti. Jeanjeannot pistäytyi sisälle, jossa viipyi vain minuutin verran.
Mutta hra Tapinois mutisi itsekseen: Kunhan vain ei liene ollut
varomaton hyvästellessään Madeleinea!
Paimpol kiiruhti Chavillen asemalle, päästäkseen junalla Parisiin
tutkintotuomarin puheille. Mutta juuri kun hän kerkesi asemalle, juna
meni hänen nenänsä sivuitse. Seuraava lähti vasta tunnin kuluttua. Kun
onneton poliisi sitten monien mutkien ja hankaluuksien jälkeen pääsi
oikeuspalatsille ja kapusi erilaisia portaita tutkintotuomarinsa
työhuoneeseen, niin hän oli aivan hengästyksissään. -- Mitä nyt,
Paimpol, mitä on tapahtunut? -- kysyi tuomari levottomasti nähdessään
hänen kiihtymyksensä. Poliisi, joka ei heti saattanut puhua, nosti
molemmat kätensä taivasta kohti tehdäkseen tiettäväksi, että hän toi
yllättävän uutisen. Sitten hän läähätyksensä lomassa katkonaisella
äänellä sai soperretuksi: -- Minä olen löytänyt _Kellotornin!_ -- Se ei
voi olla mahdollista! -- On kuin onkin, -- sanoi poliisi, jonka
hengitys vähitellen alkoi kulkea säännöllisesti. Ja Paimpol kertoi
kohtauksen, jonka hän oli nähnyt rva Miranden ruokasäiliöstä. -- Minä
en voi sanoa, mikä osuus hra Tapinois'lla on tässä jutussa, -- Paimpol
jatkoi. -- Pysyn vain siinä, mitä olen nähnyt. Reportteri tuntee
varkaat eikä ilmianna heitä. Sen nojalla voi sanoa, että hän tavallaan
on heidän rikostoverinsa ja että ehdottamani toimenpide hänen suhteensa
on oikeutettu. -- Paimpolin perustelut olivat todennäköiset, se täytyi
tuomarin myöntää. Mutta hän arveli, että reportteri oli antautunut
leikkiin säilyttääkseen kunnian ilmisaannista vain lehdelleen. --
Pelkään, että menette väitteissänne liian pitkälle, -- sanoi tuomari
kärsimättömyydestä kuohuvalle poliisille hetken mietittyään. -- Hra
Tapinois ansaitsee kuitenkin joka tapauksessa läksytyksen ja sen hän
saa. Tässä on kaksi vangitsemismääräystä Jeanjeannot'n ja Grivollet'n
nimellä. Vangitessanne heidät saatte myöskin haltuunne heidän
hallussaan olevan _Kellotornin_. Huomisiin iltalehtiin voitte laatia
kertomuksen varkaitten vangitsemisesta ja heidän saaliinsa
haltuunottamisesta, jos nimittäin olette saanut tehtävänne
suoritetuksi. Siten on tuo sanomalehtimies saanut pitkän nenän. Siinä
on hänelle riittävä rangaistus ja teille loistava korvaus! -- Paimpol
ymmärsi, että hänen oli seurattava esimiehensä neuvoa, joka oikeastaan
oli käsky. Hän otti siis vangitsemismääräykset, tervehti ja poistui
nopeasti.
Puoli tuntia myöhemmin saapui Villacoublayn kentälle automobiili, jossa
oli Paimpol ja kaksi etsivää. Kentällä vallitsi parhaillaan suuri
hämminki: sinne oli saapunut ulkomaalaisia upseereita, jotka halusivat
nähdä eri koneitten lentoja ja tutustua niiden ominaisuuksiin. Kaikissa
katoksissa vallitsi touhu paitsi yhdessä: se oli Blérot'n. Jeanjeannota
ja Grivolleta ei ollut näkynytkään Villacoublayssa eivätkä heidän
mekaanikkonsa tienneet kertoa mitään syytä heidän poissaoloonsa. Tämä
ei kuitenkaan ollut nyt herättänyt sitä kummastusta, joka toisenlaisena
aikana olisi ollut aivan luonnollinen. Kaikki olivat nyt niin
kiintyneet omaan touhuunsa. Silloin alkoi salaman nopeudella levitä
huhu, että hra Arthur olikin itse asiassa etsivä poliisi ja että kaksi
hänen miehistään oli saapunut Blérot'n katokseen vangitakseen nuo
molemmat ilmailijat. Riemuiten menestyksestään Paimpol oli todellakin
ilmaissut oikean toimensa ja tehtävänsä, sanomatta kuitenkaan tarkemmin
syitä, joiden vuoksi vangitseminen oli tehtävä. Yleinen hämmästys
keskeytti kaikki lentokokeet. Mitä? Oliko todellakin tuo vakava ja
lempeä Jeanjeannot ja iloinen Grivollet tavallisia lurjuksia? Useat
näiden tovereista uskoivat jonkun ikävän erehdyksen tapahtuneen,
vaikkakin ilmailijoiden äkillinen katoaminen ei todellakaan todistanut
heidän hyväkseen. Kuitenkin kaikki tunsivat salaista mielihyvää, kun
Paimpol nähdessään lintujensa olevan tiessään, alkoi raivota ja pitää
pahaa ääntä. Poliisin harmi oli niin suuri, ettei hän nähnyt Le Huppén
merkkejä, joka seisoi syrjempänä ja viittoili. Vihdoin hän huomasi ja
meni ilmailijan luo. -- Taitamaton! -- sanoi Le Huppé kun he olivat
kahden. -- Nyt hälyytätte koko kentän, niin että Jeanjeannot ja
Grivollet, jotka kenties ovat vain satunnaisesti poissa, saavat tiedon
asiasta. Siiloin he todella luikkivat tiehensä. No, omapa on asianne!
Mutta minusta olisi hauska tietää, miten olette saaneet varmuuden, että
Jeanjeannot ja Grivollet ovat hra Carcelin murhaajia. -- Kai tunnette
varastetun _Kellotornin_ jutun? -- kysyi Paimpol. -- Le Huppé katsoi
Paimpolia omituisen näköisenä. -- Kyllä, -- vastasi hän vihdoin, --
tunnen kuten kaikki muutkin. -- No niin, ainakin toinen heistä on
Kellotornin varas, -- sanoi Paimpol! -- Minulla on todistuksia, ja sen
tähden aion vangita heidät. -- Le Huppé oli aivan hämmentynyt. --
Kummastuttaako se teitä? -- kysyi Paimpol röyhistäen rintaansa. -- Ukko
Carcel'illa oli tieto varkaista. -- Te teette pilaa! -- huudahti
ilmailija säpsähtäen. -- En lainkaan, ystäväni. Kun te ja minä lähdimme
seuraamaan _Sanansaattajan_ kilpailun tarjoamia jälkiä ja otaksuimme
vanhuksen murhatuksi sen vuoksi, jouduimme harhaan. Hänet murhattiin
sillä hetkellä kun hän aikoi ilmiantaa varkaan ja juuri sen takia. --
Kuullessaan nämä sanat Le Huppé purskahti nauramaan, -- Tämähän on
hassu juttu. Miten voi kuvitella minun entisen isäntäni välittävän
_Kellotornista_?... Tuskin hän on koskaan tiennyt, että sellainen
taulu on olemassakaan! Olisi saatu varastaa vaikka Notre-Damen tornit
sen häntä liikuttamatta. Ukko raiska ei välittänyt mistään koko
maailmassa, paitsi kauppa-asioistaan ja kilpatehtävistään. Todellakin
tämä on hassua! -- Paimpolia harmittivat hänen toverinsa pilapuheet ja
hän alkoi epäillä hra Tapinois'n juonia olevan tässä. Hän keskeytti
puhelunsa ja kiiruhti autoonsa käskien ajaa Velizyyn rva Miranden
ravintolaan. Jättäen molemmat toverinsa autoon hän astui ravintolaan.
Madeleine oli yksinään ruokasalissa kattamassa illallispöytää. --
Tämähän käy mainiosti, -- ajatteli poliisi. Hän astui lähemmäs ja
tervehti. -- Hyvää iltaa hra Arthur, -- vastasi tyttö, -- Joko
tulette illalliselle? -- En syö illallista tänään -- sanoi poliisi.
-- Minä tulen erään asian takia, josta pyydän saada puhua kanssanne.
-- Poliisin ääni oli niin omituinen, että tyttö nosti häneen
hämmästyneen katseen. -- Suokaa anteeksi neiti, että rohkenen puhua
näin, mutta tilanne velvoittaa minua siihen. Minä tiedän että tunnette
mielenkiintoa hra Jeanjeannota kohtaan. Ystäväänne uhkaa suuri vaara.
Älkää kysykö, mikä se on tai mistä minä sen tiedän. Voin vain sanoa,
että on välttämätöntä, että minä voin heti varoittaa häntä. -- Mitä
tehdä! -- huudahti tyttö aivan hämmentyneenä. -- Hän lähti Brysseliin
hra Grivollet'n ja Tapinois'n kanssa. -- Tiedättekö missä heidät
voisi siellä tavata? -- kysyi Paimpol näennäisesti tyyneenä. -- Ikävä
kyllä, en. Hra Jeanjeannot lähti niin äkkiä, ettei hän kerinnyt sanoa
minulle enempää. -- Sepä on todellakin ikävää! -- huudahti poliisi
äänellä, jonka valitteleva sävy ei suinkaan ollut teeskennelty. Hän
oli nyt kuitenkin saanut tietää pääasian eikä hän halunnut viivytellä.
Ennenkuin neitonen toipui hämmästyksestään, oli poliisi jo hyvästiä
sanomatta livahtanut tiehensä. Auton kiidättäessä häntä kohti Parisia
Paimpol mietiskeli. Nyt oli saatava tutkintotuomarilta paperit, joiden
nojalla saattoi pyytää apua Belgian poliisilta ja sitten matkustettava
suoraa päätä Brysseliin. Siellä olisi helppo tehtävä tutkia hotellit
ja napata kiinni saalis. Mutta Paimpolin vastoinkäymiset eivät vielä
olleet lopussa. Kun hän saapui tutkintotuomarin asuntoon, hän sai
kuulla, että tämä oli heti syötyään lähtenyt jonnekin. Turhaan poliisi
tiedusteli ja etsi häntä kaikista paikoista, missä arveli hänen voivan
olla. Väsyneenä, pää polttavana ja vatsa tyhjänä Paimpol vihdoin
puoliyön tullessa päätti mennä maata. Huomenna hän saattoi vielä
järjestää asian. Aamujunalla pääsi Brysseliin ennen puoltapäivää ja
ehkä Belgian poliisi, jolle hän sähköteitse oli ilmoittanut noiden
kolmen pakolaisen tuntomerkit ja heidän autonsa keltaisen värin, oli jo
saanut heidät käsiänsä. Tässä lohdullisessa ajatuksessa hän nukahti.
Samaan aikaan Velizyssä Madeleine äitineen mietiskeli levottomana, mikä
vaara mahtoi uhata heidän rakasta Jeanjeannotaan. Ruokavieraat eivät
olleet hienotuntoisuudessaan heille kertoneet niistä merkillisistä
uutisista, jotka päivällä liikkuivat lentokentällä. Ainoa, joka olisi
ollut kyllin röyhkeä ilmoittamaan ikävyyksiä näille kahdelle naiselle,
oli poissa. Se oli Le Huppé. Hänkin oli heti Paimpolin lähdettyä mennyt
Parisiin.