V.

Siitä saakka kun joukko ilmailijoita oli siirtynyt

Issy-les-Moulineauxsta Villacoublayhin oli Velizyn pikku ravintola

alkanut menestyä paremmin kuin koskaan ennen. Tästä sai rva Mirande

kiittää Jeanjeannota. Tämä nuori ilmailija oli eräänä päivänä

ilmoittanut tovereilleen, että hän oli lentokentän läheisyydessä

löytänyt sopivan ruokapaikan, sen sijaan että ennen oli pitänyt tuoda

eväät mukana tai käydä Parisissa aterioimassa lentoaikojen välillä.

Talo oli kyllä ulkoasultaan rappeutunut ja köyhä, mutta kaikki oli

siellä niin siistiä ja omistajatar tyttärineen niin ystävällisiä, ettei

ulkonaisiin seikkoihin pantu huomiota. Madeleine oli nyt

seitsentoistavuotias, kaunis ja kookaskasvuinen tyttö, jonka

puhdaspiirteisiä kasvoja reunusti vaalea tukka ja jonka katse oli suora

ja sydämellinen. Sekä rva Mirande että Madeleine kohtelivat

Jeanjeannota suurella sydämellisyydellä. He tiesivät, että he saivat

kiittää häntä siitä, ettei heidän ollut tarvinnut sulkea ravintolaansa

viimeisten vieraiden jälkeen, jotka olisivat poistuneet sen yleisen

rappeutumisen takia, mikä talossa oli näkyvissä. Jeanjeanot oli tehnyt

muutakin kuin tuonut mukanaan toverinsa. Hän oli tehnyt kaikenlaisia

parannuksia talossa, muokannut puutarhan, hiekoittanut käytävät ja

korjannut lehtimajat entiseen kuntoon. Sitten hän tahtoi maalauttaa

talon ja uudistaa seinäverhot. Kun rva Mirande ilmoitti, etteivät hänen

varansa riittäneet näihin korjauksiin, tarjosi Jeanjeannot omat varansa

käytettäviksi. -- Minä ansaitsen hyvin, sanoi hän, eikä minulla ole

ketään, joita kohtaan minulla olisi velvollisuuksia, sillä minä olen

orpo. Kunnon ihmiset kasvattivat minua, kunnes kykenin itse hoitamaan

itseni. Olisin hyvin onnellinen, jos voisin tehdä jollekin hiukan hyvää

niiden muistoksi, jotka olivat hyviä minulle. -- Kun hän näin puheli,

rva Mirande ajatteli erästä toista orpoa, joka oli lähtenyt hänen

luotaan onneaan etsimään. Varmaankin elämä oli hänelle ollut kova. Ja

nyt sallimus toi toisen orvon heidän avukseen. Rva Mirandesta tuntui,

ettei hän voinut kieltää avuntarjousta tällaisissa olosuhteissa. Ja

niin rva Miranden ravintola oli kuukauden kuluessa perinpohjin korjattu

ja sen valkaistussa seinässä näkyi uusi nimi: _Ilmailijain Ravintola_.

Eikä ollut ihmettelemistä, että Jeanjeannot olikin rva Miranden

suosikki ja että Madeleine hellyydellä kohteli nuorta ihailijaa, joka

kertomansa mukaan oli orpo hänkin ja joka ei juuri koskaan hymyillyt

paitsi silloin tällöin hänen seurassaan. Kerran kun he puhelivat

tuttavallisesti keskenään, ilmailija kertoi, että hänellä

kasvatusvanhempansa luona oli ollut toverina pikku tyttö, jota hän oli

rakastanut kuin sisarta ja jota hän nytkin aina muisteli. -- Hän on

nykyään teidän ikäisenne, neiti Madeleine, -- jatkoi hän, -- ja

toisinaan tullessani luoksenne tuntuu minusta kuin tulisin hänen

luokseen. -- Enempää ei Jeanjeannot puhunut siitä asiasta. Madeleine

puolestaan kertoi hänelle omasta lapsuudentoveristaan ja heidän

samanlaiset muistonsa liittivät heidät keskenään yhä läheisempään

ystävyyteen.

Ilmailijat viihtyivät rva Miranden ravintolassa hyvin. Niin olivat

myöskin Le Huppé ja Paimpol rva Miranden uskollisimpia ruokavieraita.

Poliisin oli täytynyt alistua opiskelemaan ilmailutaitoa Le Huppén

johdolla. Hän oli näet huomannut hra Tapinois'n ahkerasti harrastavan

ilmailua Villacoublayssa "Sfinksin" johdolla, ja hän päätti siitä, että

sanomalehtireportterinkin mielessä olivat heränneet samat ajatukset

nuoren ilmailijan syyllisyydestä, jotka olivat panneet hänetkin

toimimaan. Oli siis kysymys, kumpi ehtisi ennen päämäärään. Etsivän

poliisin brigadieri aikoi käyttää hyväkseen Le Huppén vihamielisyyttä

Jeanjeannota kohtaan ja senvuoksi hän liittyi tämän seuraan. Eräänä

päivänä, kun he istuivat syömässä samaan aikaan, kun salin toisessa

päässä hra Tapinois Jeanjeannot'n ja Grivollet'n kanssa myös oli

aterialla -- sanoi Paimpol irvistäen: -- Hra Tapinois näyttää luulevan,

että hän oppii lentämään vain Jeanjeannot'n opastuksella, joka pitää

itseään, kuitenkin mielestäni aivan väärin, parhaimpana ilmailijana

kentällämme. -- Siis luulette, -- kysyi Le Huppé, -- että reportteri

todellakin on tullut pariimme vain tätä tarkoitusta varten? -- Mitä

tarkoitatte? -- kysyi Paimpol ällistyneenä. Ilmailija katsoen

kiinteästi poliisia silmiin jatkoi: -- Ette suinkaan tekään, hra

Arthur, tahdo väittää, että olette täällä vain nauttiaksenne lentämään

opettelemisesta. -- Paimpol, joka tähän saakka ei ollut huomannut

mitään, mikä olisi osoittanut, että hänen tarkoituksensa oli ilmisaatu,

oli aivan tyrmistynyt tästä suorasta iskusta. -- Lyhyesti sanoen,

Tapinois ja te koetatte ottaa selvää siitä salaperäisyydestä, joka

ympäröi hra Carcelin kuolemaa, jatkoi Le Huppé. -- Nyt oli miltei

turhaa Paimpolin koettaa salata asian todellista laitaa. -- Olisin

utelias tietämään, -- hän sanoi, -- mikä oikeuttaa teidät sitä

olettamaan. -- Todellakin! -- sanoi Le Huppé. -- Olisinko siis

erehtynyt nähdessäni teidän tuon tuostakin liikuskelevan Etsivän

poliisin konttorin tienoilla Kultaseppäin rantakadulla? Ei, heittäkää

pois verukkeet. Kelpo ukko Carcel raukka! -- jatkot Le Huppé paljon

liikutetummalla äänensävyllä kuin silloin, kun hän oli Grivollet'lta

kuullut uutisen kauppainvälittäjän kuolemasta. -- Noin neljä kuukautta

takaperin me erosimme hyvinä ystävinä, kun minä jätin kirjanpitäjän

paikkani ruvetakseni ilmailijaksi. Kävin silloin tällöin pikku

vierailulla entisen isäntäni luona hänen konttorissaan. Muistan, että

muutamia päiviä ennen kuolemaansa hän sanoi, että se kiihko, joka

_Sanansaattajan_ kilpailun johdosta jakoi Montrougen kahteen

puolueeseen, peloitti häntä. Hän aavisti siitä jotakin pahaa itselleen.

-- Me jatkamme tätä keskustelua jossain muualla, -- keskeytti Paimpol,

-- Meitä pidetään silmällä. -- Hän osoitti päänliikkeellä hra

Tapinoista, joka puhellen toveriensa kanssa heitteli salin toisesta

päästä salavihkaisia silmäyksiä poliisiin. Reportteri oli niin sukkela

ja tarkkakuuloinen, että piti olla varuilla häneen nähden. Koska

Paimpol ja ilmailija olivat jo syöneet, he nousivat lähteäkseen. --

Katsokaa, mitä Jeanjeannot tekee! -- kuiskasi Le Huppé hiljaa Paimpolin

korvaan. Nuori ilmailija oli ottanut taskustaan kirjeen. Kuoren

toisessa nurkassa oli postimerkki, toisessa vignetti, joka oli mustalla

tehty piirustus vaalealle pohjalle. -- En ymmärtänyt, mitä tarkoititte,

-- sanoi poliisi, kun hän oli opettajansa kanssa tullut ulos. -- Kuinka

-- huudahti ilmailija. -- Miettikäähän vähän. Nyt on huhtikuun 25

päivä. _Sanansaattajalle_ ovat kilpailutehtävän ratkaisut lähetettävät

viimeistään 30 päivänä. Jos olette lukenut kilpailuehdot, muistanette,

että jokaisen osanottajan pitää liimata kirjekuoreen pieni lehdestä

leikattu vignetti. -- Nyt ymmärrän! -- huudahti Paimpol. -- Jeanjeannot

lähettää ratkaisunsa. Rohkea vekkuli käyttää hyväkseen osakseen

tullutta etua. Tiedättekö, Le Huppé, teistä olisi tullut erinomainen

etsivä. -- Ilmailija ei vastannut mitään saamaansa tunnustukseen,

naurahti vain äänettömästi.

Siitä päivin kävi Paimpolin ja Le Huppén suhde yhä läheisemmäksi. Tosin

poliisia hiukan harmitti, ettei hänen ollut onnistunut näytellä osaansa

Le Huppéhen nähden, mutta hän lohdutti mieltään sillä, että hän saattoi

nyt pelata tämän kanssa suoraa peliä.

Jo muutamia päiviä eräs ajatus oli kierrellyt poliisin aivoissa. Nimi

Jeanjeannot tuntui hänestä hyvin epäilyttävältä: se oli kuin jokin

otettu salanimi. Mutta miten siitä saada selvää? Tähän saakka hän ei

ollut keksinyt keinoa. Le Huppé neuvoi, että sen hän saa tietää

ilmailuklubin jäsenluettelosta.

Paimpol ei joutanut kuuntelemaan enempää. -- Hyvästi! -- huusi hän. Ja

ennenkuin hänen hämmästynyt opettajansa kerkesi tehdä mitään kysymystä,

hän otti polkupyöränsä, joka oli katoksessa ja syöksyi ulos. Hän ajoi

suoraa päätä oikeuspalatsiin, jossa hän hankki tutkintotuomarilta

itselleen valtakirjan, minkä nojalla hän saattoi vaatia nähdäkseen

Ilmailuklubin jäsenluetteloon liitetyt asiapaperit. Kun Paimpol oli

tullut klubiin ja saanut virkailijoilta vihdoin käsiinsä salkun, jossa

Jeanjeannot'n paperit olivat, levitti hän paperit jännityksestä

vapisevin käsin. Tuskin hän oli niitä katsahtanut, kun hän hypähti ja

ääretön hämmästys näkyi hänen kasvoillaan. Sitten hän sanaa puhumatta

syöksyi ulos, tehden käsillään kummallisia liikkeitä, niin että

läsnäolijat alkoivat epäillä hänen järkeään. Mutta hänen tutkimuksensa

tulos olikin hämmästyttävä: Jeanjeannot'n oikea nimi oli Jean Carcel,

siis sama sukunimi kuin murhatulla välittäjäliikkeen harjoittajalla.

Samana iltana, jolloin Paimpol oli tietoja hankkimassa Jeanjeannot'sta,

istui tämä hra Tapinois'n kanssa rva Miranden ravintolassa

ruokavieraitten poistuttua. -- Nyt kun olemme kahden, -- virkkoi

Tapinois, -- niin olkaa hyvä, Jeanjeannot, ja selittäkää minulle, miten

pääsitte selville siitä salakirjoituksesta, jonka minä annoin teille

tutkittavaksi. -- Reportterin mainitsema salakirjoitus oli se, jonka

hän oli löytänyt paperipalaselle kirjoitettuna hra Carcelin jalan alta

tutkintopäivänä. Hän ei ollut kertonut nuorelle ilmailijalle tämän

salakirjoituksen alkuperää. -- Se oli vaikea tehtävä, -- sanoi

Jeanjeannot. -- Olin aluksi aika pulassa. Katsokaa, tässä on

antamanne lause kopioituna. -- Hän ojensi reportterille paperin,

jossa oli seuraava kirjainjono: snrtlnaaansiamoreeplaoavayko

samtlnsvlpamrlhäsrneiikjeeitäbätiole. -- Oli selvää, että tämä

kirjainjono merkitsi jollakin sovitulla salakirjoituksella kirjoitettua

lausumaa. Oli vain löydettävä sen avain. Kokeilin monia eri

järjestelmiä ja tapoja menestyksettä ja aioin jo luopua koko

yrityksestä, kun satuin laskemaan kirjainten luvun: niitä oli 64.

Silloin minulle selveni. 64 on shakkilaudan ruutujen lukumäärä ja se,

joka on vähänkään perehtynyt salakirjoitukseen, tietää että on eräs

salainen kirjoitusjärjestelmä, joka perustuu hevosen liikkeisiin

shakkipelissä. Shakkipelissä nappula, jonka päähän on kuvattu hevosen

pää, saa liikkua kolme ruutua eteenpäin suorassa linjassa ja kääntyä

sitten oikealla tai vasemmalla olevalle viereiselle ruudulle, joka on

suorassa kulmassa sen äskeisen linjan kanssa. Tätä menettelyä

noudattaen kirjoitetaan lausuma salakirjoituksella, kun se aluksi on

kirjoitettu tavallisella. Lausumassa ei saa olla enempää kuin 64

kirjainta lukematta välimerkkejä, joita ei merkitä. Aloitan sillä, että

piirrän neliön, jonka jaan 64:teen ruutuun. Saatu kuvio on shakkilaudan

kaltainen. Sitten lähden hevosella liikkeelle ja merkitsen sen liikkeet

suorilla viivoilla, jotka kulkevat sen jokaisesta lähtöpisteestä

päätekohtaan. Hevosen täytyy käydä laudan jokaisella ruudulla, mutta

ainoastaan kerran kussakin, eikä se koskaan saa käyttää samaa tietä.

Tarkemmaksi osoitukseksi piirrän tämän hevosen liikkeet, jotka ovat

avaimena antamaanne salakirjoitukseen. -- Ja Jeanjeannot piirsi

paperipalaselle kuvion, jossa pilkutetut viivat näyttävät hevosen

ensimmäisiä siirtoja ja mustat viivat yhdistävät siirtojen alku- ja

päätepisteet.

Tämän tehtyään Jeanjeannot teki uudestaan saman kuvion, tällä kertaa

selvyyden vuoksi piirtäen vain mustat viivat koko ruudulle.

-- Näin saatua hevosen tietä seuraten kirjoitetaan 64 kirjaimesta

muodostettu lausuma niin että alkaen lähtökohdasta kirjoitetaan

järjestyksessään kirjain kuhunkin pysähdyskohtaan. Tämän menettelyn

mukaan saa kysymyksessä oleva lausuma ensin seuraavan muodon:

s n r t l n a a

a n s i a m o r

e e p 1 a o a v

a y k o s a m t

1 n s v e p a m

r l h ä s r n e

i i k j e e i t

ä b ä t i o l e

Kun kirjaimet sitten on kirjoitettu tavallisuuden mukaan kukin rivi

yhtäjaksoisesti toisensa perään, on saatu tuo kysymyksessä oleva

kirjainjono: snrtlnaaans j.n.e. Mutta tämän salakirjoituksen

vastaanottaja, jolla on läpinäkyvälle paperille piirretty samanlainen

hevostien kartta kuin lähettäjälläkin, kirjoittaa salakirjoituksesta

shakkilaudankuvion ruuduille kirjaimet järjestyksessään alkaen

vasemmalta ensin ylimmäiselle ruuturiville, sitten jatkaen toiselle

j.n.e. Näin saadulle kirjainneliölle hän asettaa läpinäkyvän

hevostiekartan ja lukee salakirjoituksen varsin helposti kulkien

hevosen tietä kirjain kirjaimelta.

Tapinois alkoi tavailla kokoon kirjaimia tuosta annetusta

hevostiekartasta. Jeanjeannot'n piirtämä lähtökohta oli toinen ruutu

alhaalla vasemmalta. Siinä oli kirjain B. Niin rakentui siitä lausuma:

"Brysselissä kellotornineni. Älä kirjoita, vaara. Pantava sopimaamme

lehteen." Hra Tapinois uudisti moneen kertaan lukemistoimituksen, joka

näytti häntä kovasti huvittavan. -- Mutta mitenkä se, joka ei tiedä

tästä hevostie-avaimesta, voi päästä siitä selville? -- hän kysyi

hetken päästä. -- Se on vaikeata, -- vastasi Jeanjeannot. -- Täytyy

olla kärsivällinen ja kokeilla kaikkia mahdollisia menettelytapoja,

kunnes saa muodostetuksi jonkunkaan sanan. -- Koska nyt tunnette

avaimen, -- virkkoi reportteri, -- niin teillä tuskin on vaivaksi

kääntää tälle salakirjoitukselle lausumaa, jonka minä annan teille. --

Ei mitään vaivaa, -- vastasi ilmailija, -- ja kun käytätte minun

piirtämääni karttaa voitte itsekin sen tehdä. -- Tällä kerralla pyydän

teitä sen tekemään, -- sanoi reportteri. -- Se on minulle opiksi. Tässä

on lausuma: "Rikas englantilainen harrastaja tarjoaa puolitoista

miljonaa. Vastatkaa." -- Jeanjeannot tarttui taas papereihinsa ja

kirjoitti kirjaimet hevostien mukaan ruutuihin. Sitten hän järjesti ne

ruutujen mukaan edellämainitulla tavalla perättäiseksi jonoksi, jossa

ei ollut isoja kirjaimia eikä välimerkkejä eikä mitään merkitystä. Kun

se oli tehty, reportteri otti paperipalasen, jolle se oli kirjoitettu

ja pani sen huolellisesti talteen muistikirjaansa kannen väliin. Tähän

saakka Jeanjeannot oli luullut, että hra Tapinois'lla oli ollut

tarkoituksena vain perehtyä salakirjoitustaitoon. Se mitä hän nyt

huomasi, hämmästytti häntä. -- Merkitseekö tämä jotakin? -- hän kysyi

ihmetellen. -- Ehkä, -- vastasi sanomalehtimies hymyillen.