"Setä Oidipuksen" kuoleman aiheuttama mielenliikutus Montrougessa
haihtui nopeammin kuin olisi uskonut. Tämä kuolema riisti niiden
mielenkiinnon _Sanansaattajan_ kilpailuun, jotka eivät itse olleet
aikoneetkaan kilpailla, ja kiihkeimmätkin alkoivat vähitellen
huomata, että he olivat tässä riita-asiassa olleet kilpailevain
kahvilanomistajain narreja. Niin palasi Montrougen kaupunginosa
entiseen rauhallisuuteensa.
Mutta _Koko Maailman Kahvila_ oli saanut uuden vakinaisen vieraan. Se
oli sama lihava herrasmies, joka oli poistunut _Kolmen Pylvään
Kahvilasta_ sinä iltana, jolloin sen omistaja oli lausunut hämärän
epäilyksensä kilpailevan kahvilan vieraita kohtaan. Tämä pullea ja
iloinen herrasmies, joka oli merkillisesti brigadieri Paimpolin
näköinen, kertoi olevansa entinen kauppias ja nimensä olevan hra
Arthur. Yhdessä viikossa hän oli saavuttanut kaikkien suosion
osoittautumalla tarjoilevaiseksi ja seuranhaluiseksi. Hän kuunteli
mielellään keskusteluja tehden silloin tällöin kysymyksiä eri
henkilöistä, varsinkin noista nuorista ilmailijoista, joiden joukossa
arveltiin Sfinksinkin olevan. Nämä ilmailijat muodostivat iloisen
toveriseuran, joka miltei joka ilta tuli jouto-aikaansa viettämään
_Koko Maailman Kahvilaan_. Useimmat heistä olivat alkaneet uransa
mekaanikkoina Issy-les-Moulineaux'n ilmailukentällä, jossa heidän
isäntiensä lentokonekatokset olivat, ja siellä he olivat tutustuneet
toisiinsa. Toinen toisensa jälkeen he asettuivat asumaan Montrougeen,
koska sieltä oli mukava matka Issyn kentälle. Vaikka sittemmin, kun
Issyn kenttä oli käynyt liian ahtaaksi, useimmat isännät olivat
siirtäneet varikkonsa kauempana olevalle Villacoublay'n kentälle,
olivat lentäjät edelleenkin jääneet vanhan tavan vuoksi asumaan
paikoilleen. Brigadieri Paimpol -- tahi hra Arthur, kuten hän nimitti
itseään -- halusi saada tietoja tuosta nuoresta miehestä, jonka
otaksuttiin olevan "setä Oidipuksen" entinen kilpailija. Hän oli jo
saanut kuulla hänen nimensä, joka oli Jeanjeannot. Hän tiesi myöskin,
että toverit pitivät häntä rohkeimpana ja taitavimpana ilmailijana
joukostaan. Hän oli alkanut uransa insinööri Blérot'n, kuuluisan
yksitason rakentajan palveluksessa ja oli heti kiinnittänyt itseensä
esimiestensä huomion älykkyytensä ja työkykyisyytensä vuoksi. Nyt
toivoi toiminimi Blérot hänestä paljon, odottaen hänen johdattavan
uusiin voittoihin sen konelinnun, jolla tehtaan menestys oli
perustettu. Hänelle oli myöskin uskottu toiminimen Villacoublayssa
avaaman ilmailukoulun johto. Nämä tiedot Paimpol sai Jeanjeannot'n
hyvältä ystävältä Grivolletilta. Grivollet oli yhtä vaalea kuin
Jeanjeannot oli tumma, ja yhtä iloinen ja puhelias kuin hänen toverinsa
oli vakava ja surumielinen. Ennen ilmailijaksi ryhtymistään hän oli
esiintynyt sirkuksessa silmänkääntäjänä. Kun Paimpol kerran lausui
ihmettelynsä, että eri aloilla toimineet saattoivat ryhtyä lentäjiksi,
sanoi Grivollet: -- Ilmailijoita tulee kaikenlaisista ammattilaisista.
Katsokaa tuota toveriani, joka juuri astuu sisään. Hän oli ennen
kirjanpitäjä. --
Grivollet'n osoittama henkilö oli noin kolmenkymmenen ikäinen,
suurikokoinen ja puettu rihkamakauppiaan loistonhaluisella, mutta
huonolla aistilla. Hänen partansa oli kokonaan ajeltu, mikä teki
ulkonevat poskipäät ja kotkannenän sitä huomattavammiksi. Leuka oli
voimakas ja silmissä epämääräinen, välttelevä katse. -- Mistä tulette,
Le Huppé? -- kysyi Grivollet kääntyen hänen puoleensa, -- On enemmän
kuin viikko siitä, kun te viimeksi olitte Villacoublayssa. -- Minä olen
ollut Lontoossa, josta palasin vasta tänä iltana. Menin sinne isäntäni
kutsusta suorittamaan lentoja, mutta kova tuuli ja sade tekivät ne
tyhjiksi. Palasin tänne odottaakseni parempia ilmoja, -- Jäikö Grippon
sinne? -- Kyllä muutamiksi päiviksi. Jos pahaa säätä jatkuu, palaa
hänkin.
Grippon? Sehän oli hra Carcelin naapuri Saint-Michelin bulevardilla.
Talonmies oli myös puhunut hänen sihteeristään Le Huppésta, joka oli
käynyt hakemassa postin murhan edellisenä päivänä. Paimpol kuunteli
keskustelua näköjään rauhallisena sikaria poltellen, mutta sydämessä
jännittynyt odotus. Todellakin, se oli ollut erinomainen ajatus, että
hän oli tullut tänne _Koko Maailman Kahvilaan_. Hän oli niin onnellinen
asiain kehityksestä, että hän pyysi saada tarjota seuralle lasin
olutta, päästäkseen samalla tuttavuuteen tämän uuden henkilön kanssa,
josta tutkimukselle saattoi olla hyötyä. Grivoilet esitti heidät
toisilleen.
-- Tiedättekö uutista? -- kysyi Grivollet kääntyen toveriinsa, kun he
olivat maistaneet lasista. -- Hra Carcel, teidän entinen isäntänne on
kuollut. -- Kuullessaan nämä sanat nielaisi Paimpol olutta henkeensä,
niin että oli vähällä tukehtua. -- Hra Carcelko kuollut? -- kysyi
Grivollet'n toveri hämmästyneenä. Onko siitä kauan? Kymmenkunta päivää.
-- Sepä omituista. Näin hänet juuri ennen lähtöäni ja silloin hän
näytti olevan aivan terve. Mutta hänen ijällään tulee kuolema helposti
vähäisestäkin aiheesta. -- Näyttää siltä kuin tässä olisi jotakin
erikoista, -- sanoi Grivollet. -- Vai niin, -- sanoi Le Huppé hiukan
ihmetellen. Sitten hän jatkoi pienen vaitiolon jälkeen: -- Kuulkaahan,
Grivollet, eräs meidän tuttavamme ei mahtane surra sitä, mikä on
tapahtunut. -- Oh, Jeanjeannot'in tapana ei ole toivoa kilpailijoilleen
kuolemaa! --
Paimpol oli niin iloinen, että tuskin pysyi istumassa. Grivollet'n
yksinkertainen huomautus oli yhtäkkiä valaissut hänen mielensä. Hän oli
nyt varma siitä, että Jeanjeannot ja Sfinksi olivat sama henkilö.
Sitten hän oli huomannut siitä äänenpainosta, jolla Le Huppé puhui
Jeanjeannot'sta, että hän ei ollut suosiollinen tätä nuorta ilmailijaa
kohtaan. Se oli luultavasti ammattikateutta, jota Paimpol saattoi
taitavasti käyttää hyväkseen tietoja hankkiessaan. Nyt oli hra Tapinois
salaperäisyyksineen lyöty. Häntä ei ollut näkynyt Montrougessa eikä
_Päivän Uutisissakaan_ ollut hra Carcelin kuolemasta ollut mitään
erikoisempia uutisia. Ja nyt oli Paimpol päässyt jäljille. Todellakin
oli Tapinois ollut varomaton mainitessaan, ettei hra Carcelin kuolema
ollut itsemurha, vaan murha. Hän kai oli sanonut sen vain kehuakseen.
Mutta se oli riittänyt herättämään sukkelan Paimpolin huomion, ja nyt
aikoi hän käyttää löytämiään jälkiä, joita Tapinois ei ollut kyennyt
keksimään. Brigadieri kääntyi Le Huppén puoleen ja virkkoi, ikäänkuin
keskustelu hra Carcelin kuolemasta ei huvittaisi häntä ollenkaan: --
Herra on siis ilmailija? Voi, miten ihana ammatti se mahtaakaan olla!
Kun kuulen ilmailijain puhuvan toimestaan, minä aina ihailen ja
kadehdin heitä. Miten ihanaa olisi syöksyä ilmojen teitä tuollaisen
mahtavan konelinnun siivillä. -- Mutta sen toteuttaminenhan riippuu
vain teistä, hra Arthur, -- huudahti Grivollet. -- Eikö niin, Le Huppé?
-- Aivan niin, -- virkkoi toinen. -- Teillähän on joutilasta aikaa, te
onnellinen ihminen. Tulkaa kanssamme Villacoublayhin!
Kun Paimpol erosi molemmista ilmailijoista, olivat he keskenään
sopineet kohtauksesta huomenna Villacoublayn kentällä. Paimpol oli
helposti ja luontevasti päässyt ilmailijain pariin, ilman että mitään
epäluuloja hänen tarkoituksistaan heräsi. Vieläpä hänellä oli sekin
onni, että hänen opastajinaan lentokentällä olivat Sfinksin läheisin
ystävä ja hänen kadehtijansa.
Kello kahden aikana seuraavana päivänä Paimpol polkupyörällä saapui
Villacoublayn lentokentälle, joka oli noin puolen kilometrin päässä
Velizyn kylästä. Kenttä oli aidattu, ja sen tien puolisella reunalla
oli joukko samannäköisiä katoksia lentokoneiden säilyttämistä ja
korjailemista varten. Kun Grivollet näki Paimpolin tulevan, astui hän
tätä vastaan ystävällinen hymy huulilla: -- Ja nytkö te tulette! -- hän
huudahti. -- Aamulennot ovat nyt lopussa ja vasta neljän aikaan
iltapäivällä otetaan koneet taas esille. Teille käy aika pitkäksi,
ellette halua nähdä meidän konetöitämme. -- Paimpol selitti, kuten
asiaan kuului, että kaikki mitä hänen oppaansa näytti, huvitti häntä
kovin, -- Niinpä käymme katsomassa katoksia, -- sanoi Grivollet. --
Aloitamme lähimmästä, joka on hra Gripponin ja jossa tapaamme Le Huppén
apulaisineen. -- Kun molemmat miehet astuivat sisään, Le Huppé
tarkasteli parsillaan huolellisesti sen kaksitason laitteita, jolla hän
tänä aamuna oli suorittanut lentonsa. Pitkin seiniä oli alasimia ja
työpenkkejä, joiden ääressä mekaanikot työskentelivät, Kuului viilan
raaputus ja vasaroiden kalke. Paimpol tunsi miesten joukossa muutamia
_Koko Maailman_ vieraita. Mutta nyt kiinnitti Le Huppé eniten hänen
mieltänsä. Paras keino päästä tämän suosioon oli varmaankin pyytää
häneltä selityksiä hänen koneestaan. Paimpol ihmetteli kaksitason
keskelle sijoitettua mahtavaa moottoria ja valtavaa propellia. Hän
kuunteli tavattoman tarkkaavaisesti Le Huppén selityksiä päästellen
ihmettelyn huudahduksia ja osoittaen harrastustaan pienimpiinkin
yksityisseikkoihin, niin että mairiteltu ilmailija tunnusti itselleen,
ettei hänellä ollut koskaan ollut niin tiedonhaluista ja kiitollista
kuulijaa. Paimpol, joka piti häntä koko ajan silmällä, huomasi
täydellisesti, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt oppaaseensa. Hetki oli
sopiva tunkea yhä pitemmälle tämän suosiossa ja senvuoksi poliisi, joka
tuskin olisi voinut mainita yhtäkään niistä eduista tai vioista, jotka
erottavat yksi- ja kaksitasot toisistaan, ilmoitti jyrkästi, että hän
lähtisi lentoretkelle vain kaksitasolla. Tämä merkitsi, että hän ei
halunnut ketään muuta kuin Le Huppén opettajakseen. Tämä oli siis
saanut voiton ilman taistelua, koska hänen tuleva oppilaansa ei ollut
vielä nähnyt Blérot'n yksitasoja ja voitto hiveli suuresti hänen
turhamaisuuttaan. Senvuoksi hän hymyili ivallisesti, kun Grivollet,
joka heidän puhelunsa aikana oli poistunut, kiiruhti jälleen heidän
luokseen sanoen: -- Tulkaa pian, hra Arthur! Ilma on kaunis ja eräs
Jeanjeannot'n oppilas aikoo lentää. -- Paimpol ei voinut kieltäytyä. --
Sallitteko, hra Le Huppé? -- hän kysyi pannen ääneensä pahoittelevan
sävyn. -- Menkää, menkää, -- sanoi tämä yhä enemmän mieliteltynä. -- On
hyvä nähdä kaikenlaista.
Paimpolin tullessa Gripponin katoksesta Jeanjeannot'n apulaiset olivat
jo kuljettaneet kentän keskelle yksitason, jolla oppilaan oli noustava.
Koneen luona seisoi Jeanjeannot'n määräystä odotellen oppilas, joka oli
pukeutunut ilmailupukuunsa, nahkakypärään, josta jäi näkyviin vain
hiukan kasvoja ja silmät suojeltuina suurilla laseilla. Kun Jeanjeannot
oli tarkastanut koneen kaikki osat, asettui oppilas lentokoneeseen, ja
hänen opettajansa tarttui propelliin ja pyöräytti sitä voimakkaasti.
Moottori alkoi surista ja potkuri muodosti pyörivän kehän: konelintu
vapisi, ja tärähteli ja apulaisilla oli täysi työ pidellä sitä kiinni.
Jeanjeannot'n määräyksestä apulaiset hellittivät äkisti ja vapautettu
lentokone syöksyi kentälle. Sitten se äkkiä irtaantui maasta ja alkoi
nousta siroissa kierroksissa yhä korkeammalle. Jeanjeannot'n oppilas
oli jo aika taitava. Hän nousi ja laski, teki rohkeasti äkillisiä
käänteitä ja kaarroksia. Oikein kauhistutti kelpo Paimpolia, joka
seurasi hänen liikkeitänsä nenä taivasta kohden, ja kelpo poliisia
alkoi kaduttaa, että hän oli antautunut tähän leikkiin. Ellei hän
nopeasti pääsisi päämääräänsä, niin hänen oli epäilemättä mieli
näytellä osansa loppuun saakka, noustava lentokoneeseen, mikä ei
tuntunut ollenkaan hauskalta. Tosin hän oli urhea mies ja elämänsä
varrella ollut monissa vaaroissa taistellessaan pahantekijäin kanssa,
mutta ei ollut mitään miellyttävää uskaltautua hennon koneen varaan
ilmojen korkeuksiin, kun ei tiennyt, oliko siitä mitään todellista
hyötyä, vieläpä päinvastoin saattoi kokonaan joutua harhapoluille. Se,
mitä hän nyt näki, ei ollut omiaan tätä tunnetta haihduttamaan.
Ilmailija oli lakannut kaartelemasta ja suuntasi kentän keskustaa
kohti. Äkkiä kone kääntyi kohtisuoraan maata vasten ja syöksyi
hirvittävällä nopeudella päistikkaa alas. Paimpolilta pääsi kauhun
huuto. Mutta samassa lentokone jälleen kääntyi ja laskeutui sievästi
kentälle, johon pysähtyi. Kaikki läsnäolijat, joukossa Paimpolkin
kiiruhtivat sen luo. Yhdellä hyppäyksellä oli ilmailija-oppilas
kentällä. -- Hei, hra Arthur, -- virkkoi hän, kypärä yhä päässä, astuen
poliisin luo ja lyöden tätä tuttavallisesti olalle. -- Mitä sanotte
tästä? -- Paimpol säpsähti. Tuo ääni oli tuttu... Mutta se ei voinut
olla mahdollista, hän oli varmaankin jonkun harhanäön uhri....
Ilmailija luki poliisin ajatukset hänen kasvoistaan. -- Ette ole
erehtynyt, -- hän sanoi. -- Katsokaa. -- Hän riisui kypäränsä ja
silmälasinsa ja Paimpol näki hra Tapinois'n hiukan ivalliset kasvot. --
Tunnetteko toisenne? -- kysyi heiltä Grivollet hämmästyneenä, saattaen
Paimpolin kysymyksellään pahaan pulaan, -- Totta kai, -- vastasi
reportteri luontevasti. -- Minä olin hra Arthurin parhaita ostajia
silloin, kun hänellä oli kenkäkauppa.