Kymmenkunta kilometriä Parisista lounaiseen laajan Villacoublayn
tasangon reunalla on pieni viehättävä kylä Velizy. Toistakymmentä
vuotta ennen niitä tapauksia, joista edellisessä on ollut puhe,
vuokrasi eräs sairauden vuoksi virasta eronnut opettaja, hra Mirande,
kylästä talon ja perusti siihen ravintolaliikkeen. Hänen varansa olivat
vähäiset, sillä hän oli sairautensa vuoksi kykenemätön varsinaiseen
työhön eikä hänen vaimonsakaan, jolla oli miehensä ja pikku tyttärensä
Madeleine hoidettavanaan, voinut kuten ennen ansaita soittotunteja
antamalla. Sukulaisistakaan ei ollut apua, niitä ei hra Mirandella
ollut, ja rva Mirandella oli kaksi veljeä. Näistä nuorempi eli
niukoissa oloissa pienen poikansa kanssa, joka oli hänelle jäänyt
muistoksi aikaisin kuolleesta vaimostaan. Vanhempi veli oli itsekäs ja
kitsas, mutta älykäs ja ahkera ja oli näiden ominaisuuksiensa avulla
saavuttanut itselleen vakavan aseman. Mutta luonteensa mukaisesti hän
ei tahtonut tietääkään köyhistä sukulaisistaan. Tämä veli oli
edellisestä tuntemamme hra Carcel, _Kolmen Pylvään Kahvilan_ Oidipus.
Velizyn kylä oli terveellisessä seudussa ja huviretkeilijöitä ja
matkailijoita kävi siellä runsaasti. Kylässä oli tosin toinenkin
ravintola, mutta kävijöitä riitti kummallekin. Niin kului kaksi vuotta.
Silloin hra Miranden tila huononi ja parin viikon sairauden jälkeen hän
kuoli. Se oli kova isku ravintolaliikkeenkin menestymiselle.
Surupukuinen rva Mirande, jonka silmät kaikista hillitsemiskokeista
huolimatta tuon tuostakin kyyneltyivät, synkistytti vierasten mielet;
lohduttoman lesken läsnäollessa ei kenelläkään ollut halua nauraa tai
laulaa, ja niin poistuivat huviretkeläiset ja matkailijat talosta. Yksi
ainoa lohdutus oli rva Mirandella: pikku Madeleine, joka kasvoi ja
varttui kuin nuori taimi terveellisessä ilmanalassa.
Kaksi vuotta myöhemmin kuoli rva Miranden nuorempi veli Louis, jolta
jäi orvoksi pikku Jean, vasta kahdeksan vuotias poika. Rva Mirande ja
vanhempi veli kohtasivat toisensa hautajaisissa. Sieltä ei sentään setä
Oidipuskaan kehdannut olla poissa. Kun keskustelu kääntyi pikku Jeanin
kohtaloon, selitti setä heti jyrkästi ettei hän voinut ottaa
huolehtiakseen orvosta. Ehkä myöhemmin, jos kauppa kävisi paremmin, hän
voisi tehdä jotakin hänen hyväkseen. -- Hyvä on, sanoi rva Mirande. --
Olen tähän asti keneenkään turvautumatta tullut toimeen. Talossani on
tilaa kahdellekin lapselle. Veljeni poika on oleva minunkin poikani. --
Ja kelpo nainen ponnisteli nyt kahden edestä.
Niin kului aika. Madeleine täytti kymmenen vuotta ja Jean, joka oli
päättänyt kansakoulun, oli kolmentoista. Nyt täytyi ruveta vakavasti
ajattelemaan pojan tulevaisuutta. Rva Mirande, joka oli huomannut
Jeanin hyväpäiseksi ja älykkääksi, halusi että poika oppisi jonkun
ammatin, joka soveltuisi hänen lahjoilleen. Tämä oli mahdollista vain
siinä tapauksessa, että hänet lähetettäisiin Parisiin. Siihen ei rva
Mirandella ollut varoja. Silloin ajatus, jonka hän alussa oli torjunut
mielestään, alkoi tuon tuostakin viekotella häntä. Miksi hän ei voisi
vielä viimeistä kertaa koettaa kääntyä Leonard veljensä puoleen? Niin
päätti rva Mirande vihdoin kirjoittaa hra Carcelille. Hän pani koko
sydämensä kirjeeseen, koettaen koskea johonkin kieleen veljensä
turtuneissa tunteissa. Kului viikko, toinen, hra Carcelin vastausta ei
kuulunut. Rva Mirande katui turhaa nöyrtymistään. Mutta eräänä
sunnuntaina päivällisaikaan hra Carcel saapui Velizyyn. Vaikka rva
Mirande ei erikoisesti luottanutkaan veljensä hyväntahtoisuuteen, hän
otti hänet vastaan sydämellisellä ystävyydellä:
Päivällinen syötiin äänettömyyden vallitessa, sillä lapsiin vaikutti
sedän läsnäolo aristuttavasti. Jean huomasi, että heidän äitiään
vaivasi jokin seikka, vaikka hän koettikin tehdä itsensä levolliseksi.
-- Nyt, lapset, saatte mennä, -- sanoi rva Mirande, kun kahvin vuoro
tuli. -- Minulla on sedän kanssa hyvin tärkeitä asioita puhuttavana. --
Lapset poistuivat. -- No niin, Julie parka, -- sanoi hra Carcel, kun
hän vihdonkin saattoi puhua vapaasti. -- Huomaatko nyt, että olin
oikeassa, kun sanoin, että ottamalla kasvattaaksesi Louisin lapset otat
liian raskaan taakan harteillesi? -- En kadu mitä olen tehnyt, --
vastasi rva Mirande. -- Kieltäytymällä itse välttämättömästäkin olen
voinut kasvattaa molemmat lapset niin, ettei heiltä ole mitään
puuttunut. Nyt on Jeanin opittava jokin ammatti toimeentullakseen
elämässä. Mutta minä en voi kustantaa hänen oppivuosiaan hänen
ollessaan poissa luotani. -- Minä voin järjestää asian, -- sanoi hra
Carcel. -- Mitä arvelet sellaisesta paikasta, jossa Jean saisi ilmaisen
asunnon, ruuan ja vaatetuksen, ja jossa hänelle opetettaisiin hyvä
ammatti? -- Se olisi liiankin onnellista, ja jos olet sellaisen
hankkinut hänelle, olen sinulle ikuisesti kiitollinen. -- No, silloin
on asia selvä. Minä tiedän erään orpokodin... -- Hra Carcel ei kerinnyt
lopettaa lausettaan. Rva Mirande nousi seisomaan aivan vavisten. --
Orpokoti! Sehän on viimeinen turvapaikka niitä varten, joilla ei ole
mätään muuta tukea maailmassa ja joiden on pakko turvautua vieraiden
ihmisten armoon. Jumalan kiitos minulla on vielä voimia. Minä lopetan
liikkeeni, tahi, -- hän jatkoi ivallisesti, -- ehkä sinä kunnollista
palkintoa vastaan hankit sille ostajan, koska se on sinun toimesi.
Sitten muutan lasten kanssa Parisiin ja teen mitä työtä tahansa. Heidän
vuokseen rupean vaikka kadunlakaisijaksi ja täytän loppuun saakka
perheen äidin velvollisuudet. Ja nyt mene heti tiehesi. Pelkään etten
voi enempää hillitä sanojani. -- Rva Mirande ojensi ällistyneelle hra
Carcelille tämän hatun ja kepin ja avasi oven, puhumatta enää
sanaakaan. Mutta hra Carcel ei siitä suuria välittänyt. Nytpä hän oli
kaikiksi ajoiksi vapaa tuosta köyhyydessäänkin niin ylpeästä
sisarestaan. Se oli ainoa vaikutus, minkä tämä ikävä kohtaus teki
häneen.
Jean oli sattumalta kuullut heidän keskustelunsa. Ja nyt hän tiesi,
että hän oli jo kauan ollut taakkana rakkaalle äidille ja että äiti oli
valmis uhraamaan kaikkensa säästääkseen hänet orpolasten kohtalolta,
joiden on pienestä pitäen ansaittava leipänsä. Niin ei saanut käydä!
Hänen velvollisuutensa oli nyt jättää tämä rakas koti, mennä maailmalle
ja työskennellä kuin mies. Jean päätti kaiken tämän yhdessä hetkessä.
Mutta käytöksessään hän ei ilmaissut mitään, niin etteivät rva Mirande
ja Madeleine voineet aavistaakaan, että tämä päivä oli viimeinen, jonka
hän vietti heidän kattonsa alla. Kun ilta tuli ja hän oli kuten
tavallista toivottanut hyvää yötä ja suudellut kasvatusäitiään ja
kasvinsisartaan, meni hän makuuhuoneeseensa, riisui kengät jalastaan ja
sammutti valkean, istuutuen sitten sängynlaidalle odottamaan, että muut
olisivat vaipuneet uneen. Niin istui hän kaksi tuntia pimeässä,
päätöksensä rohkaisemiseksi kerraten mielessään niitä seikkoja, jotka
hän oli kuullut syrjäkorvalla. Kello löi puoliyön hetken. Kaikki oli
hiljaista. Jean sytytti kynttilän, istuutui pöydän ääreen, jossa hän
niin usein oli lukenut läksyjään ja kirjoitti paperipalaselle: "Rakas
äiti, anna minulle anteeksi. Minä olen kuunnellut oven takana, mitä
Sinä ja setä puhuitte. Minä en tahdo olla enää Sinulle rasitukseksi
enkä tahdo, että Sinä jättäisit Velizyn minun takiani. Lähden siis. Kun
luet tätä kirjettä, olen minä jo kaukana. Mutta ole aivan huoletta,
rakas äiti. Kun olen työlläni ansainnut niin, että voin sinulle
satakertaisesti palkita kaikki, mitä minun takiani olet tehnyt, palaan
luoksesi ja me olemme silloin kaikki onnellisia. Lähetän suudelman
sinulle ja Madeleinelle. Näkemiin. -- Jean."
Mytty olalla ja kengät kädessä hän varovaisesti avasi ovet ja meni
tielle. Oli syyskuun tähtikirkas yö. Jean katseli viimeisen kerran
taloa, jossa hän oli ollut niin onnellinen, ja lähetti hellän
lentosuukkosen sitä ikkunaa kohden, jonka takana rva Mirande ja
Madeleine nukkuivat. Sitten vedettyään kengät jalkaansa hän lähti
taipaleelle tukahduttaen nyyhkytyksen, joka kohosi hänen kurkkuunsa.