Loppiaisen jälkeisenä lauantaina nousi iltapäivällä tavattoman ankara,
kaksi päivää kestävä myrsky, jonka moni vieläkin kertoo olleen kaikkein
hirmuisimpia, mikä miesmuistiin on raivonnut Lofotenissa.
Rajuilma yhä kiihtyi yön tullessa; tunsimme, mitenkä rakennuksemme joka
myrskyn vihurilta huojui, ähki ja ryski liitoksissaan, ja me istuimme
kaikki kuin hiljaisesta sopimuksesta valvoen lampun ääressä.
Ikkunanluukut, ovet ja aukot suljettiin huolellisesti. Tuulen kiskomat
kattotiilet romahtelivat jyristen kattoa pitkin, niin että pelkäsimme
niiden murtavan sen rikki, ja savutorvet päästivät tuulessa kamalia,
kumeasti törähtäviä ääniä, jotka sisälläolijoista milloin kuuluivat
kauhealta yölliseltä jättiläiskirkunnalta, milloin taas muistuttivat
rajua hätähuutoa.
Me istuimme kaikki vaieten tuvassa; äänettömyyden katkaisi vain silloin
tällöin jokin huomautus ilmasta tai joku talonväestä, joka palasi tupaan
kierrettyään tarkastusmatkalla talon ympäri.
Isäni istui levottomana, peläten myrskyn särkevän ranta-aitan ja
lahdenpoukamassa olevan jahdin, vaikka se jo iltapäivällä oli
kolmenkertaisesti kiinnitetty rantaan kovan aallokon tähden, joka
sataman hyvästä asemasta huolimatta myllersi siellä.
Näin hänen vähän väliä liittävän kätensä ristiin ikäänkuin rukoillakseen
ja sitte kotvan kuin virkistyneenä kulkevan edestakaisin lattialla,
kunnes pelko taas sai hänet valtoihinsa ja hän istahti, synkkänä ja
kalpeana tuijottaen eteensä.
Rajuilma yhä vain kiihtyi.
Kerran kuulimme kumean jyrinän, joka hyvin saattoi tulla ranta-aitasta
päin. Huomasin, miten hikihelmet nousivat isäni otsalle, ja syvä tuska
valtasi minut nähdessäni hänen ahdistuksensa, tietäen, etten voinut
panna kortta ristiin häntä auttaakseni.
Tuokion kuluttua hän kynttilä kädessään läksi työhuoneeseen ja palasi
tuoden mukanaan suurilla kirjasimilla painetun virsikirjan, josta hän
haki esille rukouksen ja merihädässä laulettavan virren.
Kutsumatta kokoontui väki tupaan hartaushetkeä pitämään.
Isäni istui virsikirja suurissa, karkeissa käsissään, jotka hän oli
pannut ristiin pöydälle molempien kynttiläin väliin. Hän luki ensiksi
rukouksen ja lauloi sitte virren, värssy värssyltä, ja ne meistä, jotka
osasivat säveleen, yhtyivät vähitellen loppukertoon.
Tämä muistutti täydelleen rukoushetkeä kajuutassa laivan ollessa
vaarassa, ja varmaan johtuikin tällaisen rukoushetken pitäminen isän
mieleen hänen muistellessaan samantapaisia vaaran hetkiä vaivalloisilta
nuoruudenajoiltaan.
Hartaushetken aikana tuntui meistä kaikista, kuin myrsky sen kestäessä
olisi tauonnut ja taas sen päättyessä alkanut kiihtyä.
Vanhemman Martinezin kerrottiin sillä aikaa yläkerrassa maanneen
polvillaan vuoteensa ääressä ristiinnaulitun kuvan edessä, tehden
lakkaamatta ristinmerkkejä. Hänellä oli kuitenkin vähemmän kuin meillä
syytä pelkoon, sillä hänen prikinsä oli erityisen lujasti ankkuroituna
lähellä rantaa pienessä lahdelmassa, joka oli suojassa sekä myrskyltä
että merenkäynniltä. Hän katui kuitenkin nyt suuresti, ettei hän ollut
mennyt laivaan poikansa ja laivaväkensä luokse.
Aamupuoleen yötä ilma hiukan asettui, ja kovin väsyksissä kun olimme,
paneuduimme maata; ainoastaan pari talonväestä jäi edelleenkin
valvomaan.
Vasta kun seuraavana aamuna klo kymmenen aikaan ilma seestyi, saatoimme
nähdä myrskyn aikaansaaman hävityksen.
Päärakennuksesta irroittuneita kattotiilejä vieriskeli sadoittain
pihalla, tuulenpuolella oli osa seinälaudoituksesta riuhtaistu irti, ja
laiturin äärimäinen osa oli painunut veteen, sillä aallokko oli
temmannut pari paalua paikoiltaan. Meriaittakin oli myrskyssä
vahingoittunut.
Jahtimme oli nähtävästi joutunut pahimpaan vaaraan. Kaksi
kiinnitysköyttä oli jo katkennut; kaikki riippui nyt kolmannesta ja
pisimmästä, joka oli sidottu rautarenkaaseen lahdensuussa olevaan
luotoon.
Aaltojen huuhtoessa keulan yli seisoi jahdin perällä, etukäpälät
partaalla, valkoinen, iso, villainen laivakoira ulvoen surkeasti,
vaikkemme myrskyltä voineet sen ääntä kuulla.
Asema oli epätoivoinen, sillä pitkä köysi oli pingoitettu kuin
viulunkieli, niin että sen keskiosa tuskin kosketteli vettä. Tuuli
puhalsi sitä paitsi niin vinhasti, että miehen oli melkeinpä mahdoton
seisoa pystyssä, vaan hänen täytyi ryömiä pitkin tuulen pyyhkimää
lumetonta maata, eikä siis apuun rientäminen ollut ajateltavissakaan.
Minä olin ryöminyt rakennuksen takana olevalle kalliolle ja seisoin
tuulensuojassa erään kallionkielekkeen takana, mistä saatoin nähdä sekä
merelle että alas lahdenpoukamaan.
Merellä pärskyvä vaahto peitti talvipäivän hämärässä Länsivuonon
ikäänkuin hopeanharmaaseen usvaan. Rannalla kohosivat aallot suurina,
vihreinä, vaahtoharjaisina vuorina, jotka tavattomalla jyrinällä niin
voimakkaasti taittuivat rantaa vasten, että tämä kauas merelle jäi ihan
kuivaksi.
Erään äkkijyrkän kallion rotkossa nousi, joka kerta kun aallot
syöksyivät sisään, leveä, suunnattoman korkea vaahtosuihku suoraan
ilmaan, kunnes tuuli hajoitti sen usvana maihin päin. Toisessa paikassa
ryntäsivät aallot todellisella jättiläisvoimalla mereen kallistuvaa
kalliota vastaan, joka vuoroin välkkyi vaahtoisena, vuoroin taas kohosi
kuivana, ja siinä minä huomasin uupuneen harmaalokkiraukan, joka
varmaankin oli vuorirotkostaan eksynyt myrskyyn ja sen heittelemänä
kamppaili siinä siivet melkeinpä nurin väännettyinä.
Jännitetyin mielin seurasin tuskallisesti lahdessa keikkuvaa jahtia.
Hämmästyksekseni huomasin kannella miehen ja tunsin väkevän Jens-rengin,
joka muutaman toverin seurassa oli uskaltanut soutuveneessä lähestyä
alusta tuulenpuolelta.
Hetken laivassa viivyttyään astui hän yksin, köysi vyötäisillään, alas
veneeseen ja ryhtyi hinaamaan sitä pitkin pingoitettua kiinnitysköyttä
vasten aaltoja luodolle päin.
Odotin vavisten joka silmänräpäys, että aallot syöksyisivät veneeseen,
ja minusta näytti, että se jo monta kertaa oli vettä täynnä. Kuitenkin
se hitaasti selviytyi ja eteni köyttä pitkin, isän ja talonväen sitä
jännitettyinä rannalla seuratessa.
Päästyään luodolle, jota aallot lakkaamatta huuhtoilivat, niin että hän
usein seisoi polviin asti vedessä, sitoi Jens-renki veneen kiinni ja
rupesi hinaamaan köyttä, samalla vetäen luokseen sen päähän kiinnitettyä
paksua touvia, jota laivassa oleva mies vähitellen päästeli.
Hän oli vastikään ruvennut sitomaan sitä rautarenkaaseen eikä enään
puuttunut kuin pari viimeistä tärkeätä solmua, kun me kaikki huomasimme
kolme kauheata hyökyaaltoa, jotka näyttivät vyöryvän suoraan luotoa
kohti.
Tässä oli nähtävästi kysymyksessä sekä Jens-rengin henki että jahti,
joka kiinnitettynä ainoastaan tuolla yhdellä liiaksi jännitetyllä
köydellä tuskin kestäisi aaltojen painoa.
Näin Ranskan-Marttiinan, Jensin rakastetun, ylös ojennetuin käsin
juoksevan yhä kauemmas rantaan ikäänkuin tahtoisi hän heittäytyä mereen
rakastettunsa luokse; enkä luule kenenkään muunkaan seisoneen siinä
rauhallisena.
Näytti siltä, kuin Jens-renki itsekin olisi huomannut vaaran; hän
kiiruhti veneeseen, jossa hän vielä olisi voinut pelastua, mutta vain
tuodakseen sieltä köyden, jonka hän tyynesti moneen kertaan sitoi
vyötäisilleen ja sitte rautarenkaaseen, koska hän ei enään luottanut
omiin jättiläisvoimiinsakaan.
Tuskin oli hän tämän tehnyt, ennenkuin ensimäinen aalto, jonka vastaan
hän asettui pää kumarassa, vaahtopäisenä huuhtoi sekä hänen että luodon
yli.
Odottaessaan toista aaltoa, käytti hän loma-aikaansa solmiakseen
kiinnitystouvin vielä yhden kerran rautarenkaaseen.
Taas ryntäsi aalto, ja taas seisoi Jens-renki väistymättä paikallaan,
saaden vielä viimeisenkin kerran köyden pistetyksi renkaaseen jahdin
lopulliseksi pelastukseksi.
Nyt oli hän kokenut tuollaisen hyökylaineen koko mahtavaa voimaa.
Hän heitti köyden selästä pyöreitten voimakkaiden hartioittensa ympäri,
katsoi hetkisen taloa kohti, kasvot vakavina ja kalpeina, aivan kuin
aavistaen, että hän ehkä nyt heitti sille viimeiset jäähyväiset,
kumartui sitte vastaanottamaan kolmatta ja viimeistä aaltoa, joka
vaahtoavine harjoineen, kuten tavallista molempia edellisiä isompana ja
voimakkaampana, vyöryi häntä vastaan.
Kun jättiläis-aalto tyrskyineen oli huuhtonut yli luodon, ei Jens-renkiä
enään näkynyt siinä.
Olin tuskissani juossut toisten luokse. Sinne tultuani olivat he jo
ehtineet korjata maihin sekä veneen, jonka aallot olivat tempaisseet
irti luodolta, että tajuttoman Jens-rengin, joka nyt kannettiin sisään.
Köysi, joka hänellä oli ollut hartioillaan, oli luisunut yli niskan ja
mennessään repinyt sekä ihon että vaatteet rikki. Hän makasi nyt
tunnottomana, toinen käsi, jonka köysi oli veriseksi hangannut,
vääntyneenä ja eräässä kohden luihin asti paljaana.
Isäni kulki kalpeana vierellä auttamassa, kun hänet kannettiin sisään
vuoteeseen.
Kun Jens heräsi, sylki hän verta ja hänen oli vaikea puhua. Mutta
tutkittuaan hänen rintaansa selitti isä iloisena, ettei vaaraa ollut
olemassa.
Jens-rengistä tuli tämän urostyön kautta koko seudun sankari. Isäni
talossa hän siitä päivästä asti oli arvossa pidetty mies, ja seuraavana
keväänä hän vietti häitään Ranskan-Marttiinan kanssa.
Yhdestoista luku.