Saatan nyt tyynesti panna paperille ne vähäiset, vaikka minulle
itselleni niin suuret tapahtumat, jotka vielä ovat kertomatta -- on
vierinyt monta vuotta, ennenkuin sen olen voinut tehdä.
Myrsky kesti lauantain keskipäivästä maanantaiaamuun asti, jonka jälkeen
se aamupuolella vähitellen kokonaan asettui; merellä kävi kuitenkin
vielä maininkeja.
Samana päivänä, maanantaina, ei pappilan venevalkamaan saapunutkaan
papin valkoinen soutuvene, jota keskipäivän aikaan odotettiin kotiin
tulevaksi, vaan tavallinen tervattu talonpoikaisvene, täynnänsä väkeä.
Neljä miestä kantoi hitaasti rannasta asuinrakennukseen jotakin taakkaa,
ja heidän jälessään kulki kookas mies, käsi kädessä pienikasvuisen
naisen kanssa, molemmat kumarassa päin. Ne olivat pappi ja hänen
rouvansa.
Käsitin heti mitä oli tapahtunut, sydämeni riehui epätoivossaan.
Kauhea sanoma, joka kohta sen jälkeen saapui meille, ei kertonut minulle
mitään uutta -- se vain todensi, että se, jonka he olivat kantaneet ylös
rannasta, oli papin tytär Susanna.
Pappilan vene oli ollut vain kolmen neljänneksen matkan päässä
kotirannasta, kun myrsky yhtäkkiä heidät yllätti. Tunturivihuri oli
tavattomalla voimalla syössyt vuorirotkoista alas salmeen ja lennättänyt
jotenkin lähellä rantaa olevan veneen kumoon.
Pappi oli nopeasti pelastanut vaimonsa veneen kölille, ja miehet
pitelivät kiinni laidoista, veneen ajelehtiessa rantaan päin. Mutta
turhaan pappi etsi lastaan pelastaakseen hänetkin.
Aaltojen hyrskyessä veneen ympäri hellitti tuo voimakas mies
epätoivossaan kolme kertaa otteensa uidakseen sinne, missä hän luuli
näkevänsä tytön aalloissa.
Vielä neljännenkin kerran hän teki saman yrityksen, mutta vaimon
rukouksista pidättivät miehet häntä siitä.
Myöhemmin kerrottiin, että hiki oli virtana valunut papin otsalta hänen
kelluessaan siinä jääkylmässä vedessä, pitäen kiinni veneenlaidasta, ja
että hän usein oli ollut vähällä päästää otteensa seuratakseen
tytärtään.
Liian myöhään kävi selville, että Susanna oli joutunut veneen alle.
Köysi oli kääriytynyt hänen ympärilleen estäen häntä pääsemästä ylös.
Hänen kuolemansa oli ainakin ollut kepeä ja pikainen.
Myrskyn raivotessa vielä koko lauantai- ja sunnuntaipäivän oli heidän
täytynyt jäädä läheiseen talonpoikaistaloon, missä papinrouva surusta ja
uupumuksesta oli joutunut vuoteen omaksi.
Pappi oli miltei koko ajan istunut kylmässä salissa, jonne Susanna oli
kannettu, puhuen Jumalansa kanssa. Sillä maanantai-aamuna, jolloin
heidän oli lähdettävä kotiin, lepäsi hänen kasvoillaan kirkastunut
rauha, hän järjesteli asiat ja lohdutteli sillä välin itkevää
vaimoraukkaansa.
* * * * *
Koko iltapäivän ja koko pitkän yön minä olin maannut epätoivoisen surun
vallassa, ja päätin seuraavana päivänä käydä Susannaa katsomassa vielä
viimeisen kerran.
Aikaisin aamupäivällä pappi äkkiä astui meidän tupaamme ja pyysi saada
puhutella isääni. Hän oli kalpean ja juhlallisen näköinen istuessaan
keppi edessään sohvassa odottamassa.
Kun isäni astui huoneeseen, nousi pappi ja tarttui kyyneltynein silmin
hänen käteensä.
Hetken kuluttua, jolloin hän näytti ikäänkuin kokoavan ajatuksiansa, hän
virkkoi, että isäni nyt näki edessään onnettoman mutta nöyrän miehen,
jota Jumalan oli täytynyt ankarasti kurittaa, ennenkuin hänen mielensä
oli taipunut Hänen tahtoonsa. Tämän onnettomuuden nimessä hän nyt tahtoi
pyytää isääni suomaan hänelle entisen ystävyytensä.
Hän ei nyt halunnut puhua heidän eripuraisuutensa syystä, siinä asiassa
hän oli menetellyt parhaan vakaumuksensa mukaan. Mutta hänellä oli
toinen asia sydämellään, ja näin sanoen hän laski kätensä olkapäälleni
ja istuutuessaan taas sohvaan veti minut ystävällisesti luokseen.
Hänen tyttärensä Susanna -- hän jatkoi huokaisten, oli pari päivää
ennenkuin Jumala otti hänet luokseen, uskonut isälleen, että hän oli
pitänyt minusta aina lapsuudestaan asti ja että me olimme antaneet
toisillemme uskollisuudenlupauksen, päättäen kertoa suhteestamme
vanhemmillemme minun tultuani ylioppilaaksi.
Hän oli ensin alussa tätä ankarasti vastustanut monestakin syystä, ennen
kaikkia minun sairaaloisuuteni ja molempien meidän nuoruutemme tähden.
Mutta Susanna oli tässä suhteessa osoittanut niin syvää vakavuutta ja
niin lujaa tahtoa, että hänelle, joka tunsi tyttärensä luonteen, oli
käynyt selville, että tämä rakkaus oli vuosien kuluessa juurtunut häneen
niin syvästi, ettei se enään ollut poiskitkettävissä. Ja nyt se oli
hänen parhaana lohdutuksenansa onnettomuudessa, että hän samana aamuna,
jolloin he lähtivät tuolle onnettomalle matkalle, oli antanut myöten,
luvaten lisäksi vielä koettaa hankkia minunkin isäni suostumuksen.
Sen sijaan hän nyt oli tässä ilman tytärtä, ja isänikin taloon oli suru
löytänyt tiensä kohdaten hänen ainoaa poikaansa. Hän tahtoisi isäni
suostumuksella tästälähin aina pitää minua omana lapsenaan.
Isäni istui kauan kalpeana ja hämmentyneenä; näytti siltä, kuin hänen
olisi ollut hyvin vaikea käsittää mitä puhuttiin.
Vihdoin hän nousi, ojentaen sanaakaan sanomatta papille kätensä.
Sitte laski hän kätensä olkapäälleni niin lujasti, että tunsin sen
painon, katsoi minua silmiin ja sanoi hiljaisella, ihmeellisen lempeällä
äänellä:
»Jumala auttakoon sinua, lapseni. Sinua on suru kohdannut nuorena; kunpa
jaksaisit sen kestää.»
Hän aikoi lähteä jättääkseen meidät kahden kesken, mutta kääntyi ovella
sanoen, että minun kai oli paras nyt seurata papin mukana jättääkseni
Susannalle viimeiset jäähyväiset.
Vähän myöhemmin kuljin minä papin rinnalla pappilaan. Meidän suhteemme
oli nyt hyvin läheinen, ja hän kertoi lohdutellen minulle kaikki, mitä
Susanna oli puhunut taivuttaakseen hänet suostumaan.
»Tyttäreni tiesi, Jumalan kiitos», lopetti hän ikäänkuin helpotuksesta
huoaten, »että hänellä oli ystävä, johon hän hädän hetkenä saattoi
turvautua.»
Pappi vei minut saliin, missä uutimet olivat lasketut alas; hän seisoi
hetkisen paarien ääressä, mutta silloin syöksyivät kyyneleet hänen
silmistään, virraten rakeina pitkin hänen leveitä, voimakkaita
kasvojaan; sitte hän kääntyi ja läksi.
Siinä hän makasi, neitsyeellisen kauniina valkoisessa puvussaan. Hänen
päähänsä oli sidottu keveä seppele valkoisine kukkineen ja vihreine
lehtineen, ja silmänräpäykseksi välähti mielessäni näky, joka minulla
oli ollut joulutanssiaisissa. Hienot kädet olivat ristissä hänen
rinnoillaan, ja vasemman käden sormessa minä kyynelsilmin näin oman
vanhan vaskisormukseni pienine sinisine lasihelmineen, jota hän oli
kantanut siitä asti, kun sai isänsä suostumuksen.
Entinen ilmeikäs, lujatahtoinen piirre suun ympärillä oli kuolemassa
muuttunut hiljaiseksi, onnelliseksi hymyksi, joka yliluonnollisena
kirkastuksena levisi hänen hienoille kauniille kasvoilleen, hänen
leveälle, puhtaalle, marmorinvalkealle otsalleen.
Hän lepäsi niin lapsellisen turvallisena, kuin tietäisi hän nyt
uskollisen, kaikkivoittavan rakkauden salaisuuden, ja kuin hän olisi
mennyt vain edeltäpäin opettaakseen sitä minulle valkoisen enkelin
hahmossa, koska Jumala ei ollut sallinut hänen yhdessä minun kanssani
kantaa ristiäni täällä maan päällä.
Kun huomasin, että minua tahdottiin poistumaan, luin viimeisiksi
jäähyväisiksi hiljaa Isämeidän, painoin keveän suudelman hänen
otsalleen, hänen huulilleen ja yhteenliitetyille käsilleen siihen
kohtaan, missä vaskisormus oli, ja läksin sitte katsomatta enää
taakseni.
Kaksi päivää tämän jälkeen saatoin Susannan hautaan.
* * * * *
Eräänä aurinkoisena talvipäivänä, kun tapani mukaan kävin kirkkomaalla
hänen haudallaan, oli lumi ajautunut ikäänkuin peitteeksi sen yli. Se
kimalteli valkoisena ja puhtaana, ja hienot reunat välkkyivät
auringonpaisteessa kuin läpikuultava marmori.
Tämän nähdessäni minä ajattelin, että Susanna oli tahtonut johtaa
ajatukseni hänen kimaltelevaan taivaalliseen morsiuspukuunsa, antaakseen
minulle rohkeutta pelkäämättä kulkemaan yksinäistä elontietäni siinä
uskossa, ettei edes raskain koettelemus, mielisairaus, vaikka se
saisikin minut valtoihinsa, voisi meitä koskaan eroittaa.
* * * * *
Kun minun sitte alkukesällä oli lähdettävä eteläänpäin papin ja hänen
rouvansa seurassa, jotka molemmat lyhyessä ajassa olivat huomattavasti
vanhentuneet ja joiden nyt tuli muuttaa uuteen eteläisempään
seurakuntaan, kävin viimeisen kerran lukkarilla jättämässä hyvästi
tuolle vanhalle kaihomieliselle ystävälleni.
Hän soitti minulle silloin vielä kerran tuon kauniin, iloisen, lempeä
uhkuvan sävelmän, jonka hän kahdenkymmenen vanhana oli säveltänyt, ja
joka minusta niin erinomaisesti oli sopinut meille, Susannalle ja
minulle, mutta sitä seurasi toinenkin, ihmeellisen liikuttava ja
surunvoittoinen, mutta samalla lohdutusta laulava kuin virsi.
* * * * *
Tähän päättyy ruijalaisen nuorukaisparan vaatimaton tarina; sillä
kertoessani siitä, että minä isäni avulla suoritin kiitettävän tutkinnon
-- hän kuoli samana vuonna kuin tulin ylioppilaaksi, arvossa pidettynä
mutta varallisuutensa menettäneenä miehenä -- tai että minusta sittemmin
tuli pieni kynäniekka, kotiopettaja ja kansakoulunopettaja -- en kerro
muuta kuin yksinäisen elämän ulkonaiset ääriviivat, elämän, jonka koko
sisällys on etsittävä entisyydestä.
Rakkauteni Susannaan on, kuten hän niin suurella varmuudella vakuutti,
ollut se terveydenlähde, joka on pelastanut minut syöksymästä kaikkein
kauheimpaan onnettomuuteen, -- mielenhäiriöön.
Kun rauhattomuus sai minut valtaansa ja minä kiihoittuneena kuljeskelin
sinne tänne metsissä, päättyi tilani aina siihen, että näin Susannan
valkoisessa puvussaan liitelevän edessäni, toisinaan lempeänä minua
lähestyvänkin -- ja samassa oli vaarallinen mielentilani sillä kertaa
voitettu.
Parina viimeisenä vuotena, jolloin keuhkotautini on yltymistään yltynyt,
en ole voinut häntä nähdä, ja se on tuntunut raskaalta, aivan kuin
toivoton pimeys olisi minut ympäröinyt.
Mutta maatessani sairaana täällä ullakkokamarissani tuli Susanna eräänä
kuutamoisena yönä valkoisessa puvussaan ja kukkaisseppel tuuheassa
tukassaan hymyillen vuoteeni ääreen ja viittasi minulle sormuksella
koristetulla kädellään.
Minä tiedän, että hän kävi tuomassa minulle sen ilosanoman, että pian
pääsen täältä näkemään jälleen tuolla ylhäällä nuoruuteni rakastettua.