Joulunaikaan oleskeli sinä talvena Lofotenin seuduilla joukko
muukalaisia, suurimmaksi osaksi merikapteeneja, jotka, kuten meillä
asuva Martinez, levottoman ilman tai merivahingon tähden majailivat eri
paikoissa mailla.
Sitä paitsi oli etelästä saapunut virka-asioissa ylhäisiä vieraita.
Seurauksena tästä taasen oli joukko seurakutsuja, joissa isännät
kilpailivat suurenmoisessa vieraanvaraisuudessa.
Kolmantena uudenvuodenpäivänä me siten olimme kutsutut
päivällistanssiaisiin varakkaan nimismiehen Rostin luo, missä
edellämainitut ylhäiset herrat sillä kertaa majailivat.
Meiltä ei ollut sinne kuin puolentoista peninkulman matka, mutta oli
niitäkin, joiden oli kuljettava 6--8 peninkulmaa, vieläpä suurin osa
siitä meriteitse.
Nimismiehen avarassa asunnossa oli tilaa suurelle vierasjoukolle, mutta
sillä kertaa hän oli, valmistaakseen yösijaa lukuisille kutsuvieraille,
ottanut haltuunsa naapurinkin talon.
Käydessäni kuvaamaan näitä kutsuja, joista minulle muodostui
tapahtumista rikkaat päivät täynnä mielenliikutuksia, päätän kertoa
asiat lyhyesti ja aijon sentähden jättää pois piirteitä ja kohtauksia,
jotka muuten kuuluisivat täydelliseen kuvaan sikäläisestä elämästä.
Kutsukirjeen mukaan oli päivällinen syötävä klo 3, mutta useimmat veneet
saapuivat jo pari kolme tuntia aikaisemmin. Naisten muuttaessa pukuja
yläkerrassa, herrat kokoontuivat alakertaan erääseen tahallaan heikosti
valaistuun saliin, missä tarjottiin ryyppy suupalan kera, mikä
todellakin oli tarpeen matkan jälkeen.
Siellä myöskin kohtelias isäntä esitti vieraat toisilleen.
Kun kauan oli turhaan odotettu pappia perheineen, päätettiin vihdoin
lähteä päivällispöytään ilman heitä.
Ovet avattiin selkoselälleen suureen, juhlallisesti valaistuun
ruokasaliin yläkerrassa, vieraat tulvivat portaita myöten, ja kauan
kursailtuaan ovensuussa sekä kohteliaasti riideltyään
arvojärjestyksestä, he vihdoin istuutuivat paikoilleen suuren, upeasti
katetun hevosenkengänmuotoisen pöydän ääreen, jolla komeilivat tiheät
viinipullorivit, kolmihaaraiset kynttiläjalat, korkeat kaakkulaitteet ja
etenkin pöydän yläpäässä olevan kunniapaikan kohdalle pinotut raskaat
pöytähopeat.
Pappilalaisille varattiin kolme paikkaa yläpäässä huomatuimpien
vieraitten seurassa.
Isäni istui herra Martinezin rinnalla pääpöydän ääressä, ja minulle oli
vaatimaton paikka alempana olevassa sivupöydässä.
Pöytäseurue oli tuota vanhaa, hyvää ja hauskaa lajia, joka ikävä kyllä
nykyään käy yhä harvinaisemmaksi. Syötiin kyllä veitsellä eikä
hopeahaarukkaa tunnettu, mutta sen sijaan vallitsi seurassa todellinen
ilo, ja kauan kutsujen jälkeen antoi pöytäkeskustelu aihetta moneen
hauskaan kaskuun.
Alussa, kun vielä istuttiin vakava juhlallisuus ja valkean pöytäliinan
herättämä viileä tunne mielessä, oli kaikki kyllä vielä hyvin jäykkää.
Pöytänaapurit uskalsivat tuskin kuiskaillenkaan keskustella, ja
tanssipukuiset nuoret naiset, jotka kaikki kuin magneettisen vetovoiman
vaikutuksesta olivat joutuneet toistensa viereen, istuivat kauan
kainosti vaijeten yhdessä rivissä, muodostaen aivan kuin
sinipunavalkoisen kukkaislehdon, jossa ei yksikään lintu uskaltanut
visertää.
Päivälliset alotti isäntä lausumalla vieraitaan tervetulleiksi.
Parissa pitkänlaisessa, hyvin laaditussa puheessa hän senjälkeen esitti
läsnäolevien virkaherrojen maljat, joihin nämä vastasivat.
Tämän jälkeen tuntui jokaisesta, kuin olisi astuttu varsinaisen
virallisen kynnyksen yli iloisemmalle taipaleelle.
Isäntä esitti sitte muutamalla lyhyellä, keveällä sanalla maljat
poissaoleville, joiden joukossa hän ensiksi mainitsi rakastettavan papin
perheineen.
Tätä maljaa esitettäessä kiinnitti kyllä moni muu kuin minä huomionsa
siihen, että isäni jätti lasinsa koskematta.
Sillävälin tarjottiin ruokalaji toisensa perästä, ja sitä myöten kuin
viini pulloissa laskeutui, nousi iloinen mieliala seurassa.
Siinä nyt huomattiin monta teräväjärkistä leikinlaskijaa, jotka täällä
näyttivät olevan oikeassa olossaan, ja nuo rakeina sinkoilevat
sukkeluudet, hauskat sanansutkaukset ja iloiset puheet -- viimemainitut
usein hyvinkin mehevien kaskujen muodossa -- kuvastivat elävästi
omituista ruijalaista luonnetta.
Pöydästä noustessa kyllä yksi ja toinen vähän horjahteli ja toiset
sittemmin hävisivät näkymättömiin, mutta tämä oli näihin aikoihin
kesteissä jotakin aivan tavallista.
Viimemainittujen joukkoon oli sen pahempi minutkin laskettava.
Hetken vaikutukset ovat aina saaneet suuren vallan minuun nähden, ja
tottumattomana sekä tällaiseen iloisuuteen että väkeviin juomiin olin
varomattomasti antautunut ympärilläni kohisevaan iloiseen mielialaan.
Luulen, etten koko elämässäni yhteensä ole nauranut niin makeasti kuin
näissä päivällisissä.
Vinosti minua vastapäätä istui punatukkainen kauppamies Vadel pitkine
kuivanlystikkäine kasvoineen, singautellen räiskyvän sukkeluuden
toisensa jälkeen, ja minun vierelläni kuiskaili kyttyräselkäinen
konttoristi Gran, joka koko ympäristössä oli tunnettu terävästä päästään
ja peljätty purevan kielensä takia. Hänen sattuvat arvostelunsa eri
pöydässä istuvista henkilöistä kävivät yhä purevammiksi sen mukaan kuin
hän joi, ja jos vain hänen sanansa olisivat kuuluneet, olisivat varmaan
monet säteilevät kasvot synkistyneet.
Luulen myöskin, että hän tämän ohella kaikessa hiljaisuudessa koetti
saada minut juomaan liiaksi, ainakin hän koko ajan lakkaamatta täytti
lasinsa etenkin senjälkeen, kun väkevät viinit tuotiin esille.
Hänen vilkkaat, terävät käärmeensilmänsä ja muutamat kuiskaten lausutut
sanat saivat minun muuten koko lailla hämmentyneen huomioni kiintymään
kaikenlaisiin naurunalaisiin kohtauksiin.
Minusta tuntui lopulta, kuin koko huone ja pöytä keinuisivat ylös ja
alas aivan kuin olisimme merenkäynnissä istuneet suuressa kajuutassa.
Himmeästi muistelen myöskin, että tuossa huojuvassa salissa ihmiset
tunkeutuivat toistensa ohi kahdessa vastakkain kulkevassa rivissä
ympäri, pöydän seinän ja tuolien välistä, kiittääkseen isäntäväkeä
ruuasta.
En muista tämän jälkeen enää mitään, ennenkuin pilkkopimeässä heräsin
kuin raskaasta, levottomasta unesta ja tunsin makaavani pehmeillä
höyhenpatjoilla. Vähitellen muistui sitte mieleeni mitä oli tapahtunut,
ja minulle selveni, että minut oli viety erääseen naapuritalon
vierashuoneeseen. Tätä miettiessäni ja tuntiessani itseni äärettömän
onnettomaksi, tuli vanhempi herra Martinez kynttilä kädessään minua
katsomaan.
Huomasin silloin, että kello kävi kolmatta yöllä ja että siis olin
nukkunut 6--7 tuntia yhteen menoon, jota seikkaa minun oli kiittäminen
siitä, etten enää tuntenut ruumiillista pahoinvointia; sitä syvemmin
kalvoi sieluani häpeän tunne.
Sen mukaan kuin minä siinä pukeutuessani saatoin huomata, oli
naapuritalosta tehty kaikkien minunkaltaisteni päivällispöydässä
kaatuneitten sankarien sairashuone. Näiden joukossa huomasin
jonkinlaisella kostonhimoisella ilolla konttoristi Graninkin,
kyttyräselkäisen, vahingoniloisen pöytätoverini.
Herra Martinez ilmoitti minulle kaikenlaisilla vilkkailla liikkeillä,
että salissa paraikaa innokkaasti tanssittiin ja että minunkin oli
mentävä sinne.
Silloin välähti salaman nopeudella läpi aivojeni, että Susanna jo aikoja
sitte oli saapunut ja oli minua turhaan odottanut.
Mitenkä minä todella olin voinut häntä silmänräpäykseksikään unohtaa, se
oli minulle arvoitus; mutta tieto siitä painoi minua raskaasti.
Ruokasali oli nyt muuttunut tanssisaliksi, ja iloisesti oli jo monta
tuntia karkeloitu, viulun, klarinetin ja viulonsellon soittaessa
reippaita tanssisäveliä.
Sopivana hetkenä pujahdin keskellä tanssia huomaamatta saliin.
Seisoessani alhaalla ovensuussa, josta kuumuus sumuna virtasi kylmään
eteiseen, ahtaat valkeat hansikkaat käsissäni, kalpeana ja häpeissäni,
kärsin alussa kovasti luullessani, että kaikki katsoivat minuun ja
muistivat sopimatonta käytöstäni.
Sillä välin pari toisensa jälkeen pyöri ohitseni niin läheltä, että
naisten vaatteet hipasivat minua, ja aloin vähitellen, mikäli
likinäköisyydeltäni saatoin, kotiutua salissa.
Papinrouva istui ylinnä salissa muutamien vanhempien naisten seurassa,
innokkaasti keskustellen kaljupäisen pienen tohtorin kanssa.
Pappi itse pelasi luultavasti korttia alakerrassa, mutta Susannaa en
huomannut missään.
Salin yläpäässä nuori Martinez paraikaa kasvot säteilevinä pyöritti
polkassa huomattavan kaunista nuorta valkeapukuista tyttöä, jolla oli
liehuva sininen nauha vyötäisillään. Hänen kaunis, tuuhea, kullanhohtava
tukkansa oli suurella nuolentapaisella hopeaneulalla kiinnitetty
niskaan, ja päässä hänellä oli keveä kukkaisseppele.
Karkeloidessaan hän loi silmänsä alas lattiaan.
Tyttö oli pitempi ja täyteläisempi kuin Susanna, mutta hänen
vartalossaan oli omituinen sulous, joka muistutti häntä.
Keveä, melkeinpä ylhäisen hieno tapa tanssiessa liikutella somia
jalkojaan -- hän näytti ihan liitelevän eteenpäin -- muistutti myöskin
Susannaa, ja siksi seurasin jonkinlaisella tiedottomalla jännityksellä
nuorta paria.
Likinäköisyyteni esti minua erottamasta heitä tarkoin, ja sitäpaitsi
heidän tanssiessaan ohitseni en nähnyt tytön alastaipunutta päätä hänen
käsivarreltaan, joka tuttavallisesti nojasi nähtävästi ylen onnellisen
nuoren Martinezin olkapäälle.
Näin vain leveän, puhtaan, siunatun otsan, sellaisen, jonkalaista tässä
maailmassa ei ollut kuin yhdellä, ja kiharan, joka oli irtautunut
tukasta ja valunut valkeille, pyöreille olkapäille.
Tunsin polvieni vapisevan. Tuo pitkä, solakka, hieno nainen -- olisiko
_hän_ Susanna!
Mustasukkaisena seurasin lakkaamatta heidän karkeloaan, kunnes he
seuraavalla kertaa tanssivat ohitseni.
Tultuaan suoraan eteeni kohotti Susanna hymyillen silmänsä, hänen
katseensa sattui minuun, ja hehkuva puna peitti äkkiä hänen kasvonsa ja
niskansa aina puseron reunapitsiin asti.
Se oli Susanna!
Niinä kahtena vuotena, jotka olimme olleet erossa, oli hänen kauneutensa
kehittynyt niin ihmeellisen täyteläiseksi. Hento seitsentoista-vuotias
nuppu oli lyhyessä ajassa puhjennut ihanaksi täysikasvuiseksi naiseksi.
Nuoret istuutuivat paikoilleen salin yläpäähän, lähelle vanhempien
naisten riviä.
Käsitin nyt, että nämä kaksi paraikaa tanssivat illan viimeistä pitkää
tanssia, kotiljongia, jossa tavallisesti lukemattomat vuorot vaihdellen
seuraavat toisiaan, ja mieleeni johtui heti, että nuori Martinez
luultavasti pitkin iltaa oli nauttinut Susannan suosiota, senjälkeen kun
hän oli saanut hänen suostumuksensa tähän tanssiin.
Huomasin miten papinrouva selvästi osoitti hänelle huomiotaan, ja
katkeruudella ajattelin, että olihan hän rikas mies ja sitäpaitsi,
vaikkakin vartaloltaan lyhyempi, kuitenkin sekä vanhemman että
miehekkäämmän näköinen kuin minä.
Läpi sydämeni viilsi kuin olisi siihen veitsellä pistetty. Olin siis
maannut juopuneena kuin eläin ja sallinut toisen valloittaa Susannan!
Mustasukkaisuuden raivotessa sydämessäni huomasin, mitenkä tuo kaunis,
mykkä, ainoastaan mustilla, tulisilla silmillään puhuva Martinez
hymyillen ja kaikenlaisten vilkkaitten kumarrusten ja liikkeitten avulla
koetti Susannalle selvittää uutta vastalkavaa vuoroa, miten hän
toisinaan aivan kuin tuttavallisesti kuiskaillen kumartui hänen
puoleensa ja kuinka taas tyttö katsoi häneen hymyillen niin iloisesti,
kuin vain Susanna saattoi hymyillä.
Martinez tarttui Susannan käteen ja sai hänet siinä heidän tuoliensa
edessä koettamaan uutta vuoroa, ja tämä näytti olevan tavattoman
hauskaa.
Nuori Martinez oli nähtävästi herättänyt hänen mielenkiintonsa, ja
meidän entinen suhteemme ei siis ollutkaan muuta kuin lastenleikki,
jonka täysikasvanut nainen mieluimmin toivoi unohtuvan.
Olimmehan me sopineet kahdesta koetusvuodesta, ja olihan siihen nähden
siis kaikki välillämme selvää, niin että me nyt täysikasvuisina
sopivassa tilaisuudessa saatoimme hyvällä omallatunnolla laskea leikkiä
koko asiasta.
Veri kuohui päässäni ja tunsin, että minun täytyi kostaa.
Ennenkuin olin ennättänyt tuumia millä tavalla tämä oli tapahtuva,
pälkähti äkkiä päähäni ruveta vilkkaaseen keskusteluun vierustoverini
kanssa, niin että saattaisi näyttää siltä kuin liehakoitsisin kauppias
R:n kaunista tytärtä, joka sattumalta oli joutunut seisomaan vierelleni.
Kun Susanna hetken kuluttua tanssiessaan pyöri ohitseni, katsoi hän
ikäänkuin ihmetellen ja tutkivasti minuun.
Seuraavalla kertaa pudotti hän kuin erehdyksestä nenäliinansa aivan
minun kohdalleni.
Otin sen lattialta ja astuin suoraan papinrouvan luokse antaakseni sen
hänelle, mutta -- lieneekö sitten aikaisemman käytökseni tähden vaiko
muusta syystä -- hän otti minut vastaan huomattavan ynseästi ja
kylmästi. Kumarsin hänelle yhtä jäykästi ja palasin paikalleni, missä
taas jatkoin keskeytynyttä iloista puhetta neiti R:n kanssa.
Hetken kuluttua tanssi Susanna taas ohitseni, ja hän vilkaisi silloin
minuun, silmissään vakava mutta epäröivä ilme, aivan kuin hän ei olisi
ollut ihan selvillä siitä mitä ajattelisi. Senjälkeen hän
ohitanssiessaan joka kerran aivan kuin tahallaan loi silmänsä alas.
Tyytyväisenä tein sen huomion, että Martinez sittekin tanssi sangen
kömpelösti. Samalla kun siinä yhä kiihtyvällä iloisuudella juttelin ja
naureskelin kauniin toverini kanssa, heräsi minussa salainen halu
huomaamatta pistää jalkani esille niin, että Martinez kompastuisi
siihen.
Enkä oikein tiedä miten tuo tapahtui, mutta kun Martinez seuraavalla
kertaa tanssi ohitseni, kaatui hän pitkälleen lattialle ja loukkasi
itseään varmaankin kovasti. Hän oli nimittäin kaatuessaan kyllin
ritarillinen irtaantuakseen tanssitoveristaan, ja siten Susanna vain
puoleksi tempautui hänen mukanaan.
Noustessaan hän iski raivoisan katseen minuun, onnettomuuden viattomaan
aiheuttajaan, mutta minä seisoin siinä näennäisesti liian kiintyneenä
vierustoverini seuraan, jotta edes olisin tullut huomanneeksi mitä
ympärilläni tapahtui.
Katse, jonka nyt vuorostani loin häneen, ilmaisi kuitenkin epäilemättä
hänelle koko totuuden, sillä hän oli juuri syöstä minua vastaan, kun
Susanna hiukan kalpeana mutta maailmannaisen ryhdillä pidätti häntä,
asettuen hänen tielleen ja tyynesti ojentaen hänelle käsivartensa
lähteäkseen hänen kanssaan paikoilleen.
Kulkiessaan sitte ontuvan Martinezin rinnalla salin yläpäähän käänsi
Susanna yhtäkkiä kasvonsa minuun niin ilosta säteilevänä, että minä
yhdellä kertaa tunsin kohoavani syvimmästä epätoivosta onnellisimpaan,
riemukkaimpaan varmuuteen.
Hän oli nähtävästi ymmärtänyt, että Martinezin onnettomuus oli ollut
kosto minun puoleltani hänen tähtensä, ja tämä oli vapauttanut hänet
siitä raskaasta epäluulosta, johon tämäniltainen käytökseni oli antanut
hänelle aihetta; sillä hän oli pian kyllä huomannut, etten ollut
juopunut, ja hänen omalle avonaiselle, totuutta rakastavalle
luonteelleen oli keimailu niin vierasta, ettei hän voinut ajatellakaan
sellaista minussa. Tässä suhteessa hän oli vain hienostunut naisellinen
toisinto isänsä vakavasta luonteesta.
Menin nuoren herra Martinezin luokse, ja Susannan istuessa hänen
vierellään pyysin häneltä mitä hartaimmin anteeksi kömpelöä käytöstäni,
kunnes hän, hyväluontoinen kun pohjaltaan oli, vihdoin leppyi.
Hiukan noloksi kävi hän kuitenkin, kun Susanna kohta senjälkeen ehdotti,
että minä tanssisin hänen kanssaan yhden vuoron, jotta hänen
loukkaantunut jalkansa saisi levätä seuraavaa vuoroa varten.
Niin, minä tanssin hänen kanssaan, tuon suloisen täysikasvaneen
valkeapukuisen naisen kanssa, jota vähää ennen en ollut tuntenut, siksi,
että hänen oma ihanasti kehittynyt kauneutensa oli peittänyt hänet
minulta.
Olimme kerran opettaneet toisemme tanssimaan ja luulen, että tanssimme
harvinaisen hyvin yhdessä. Keveä seppel hienoine valkoisine kukkineen
viheriäin lehtien lomassa sai hänen tukkansa näyttämään vieläkin
tuuheammalta; pidin käsivarteni hänen vyötäisillään ja tunsin, miten
joustavasti hän nojautui minuun liitäessään tanssissa iloisena ja
turvallisena kuin lapsi.
Hänen otsansa oli lähellä huuliani, ja katseemme, jotka tanssiessamme
etsivät toisiaan, kertoivat yhä uudestaan siitä, miten ihanaa on tavata
silloin, kun kaksi pitkää vuotta koko sydämestään on toistensa luokse
kaivannut.
Vietyäni hänet takaisin paikallensa, puristi hän kättäni ja loi minuun
katseen, joka täydellisesti korvasi minulle hänen äitinsä tylyn
kohtelun.
Minusta näytti, että Susanna sai ottaa vastaan moitetta
välinpitämättömyydestään nuorta herra Martinezia kohtaan, mutta että
vieressä istuva tohtori puolusti häntä.
Seisoin taas entisellä paikallani ja näin Susannan tanssivan Martinezin
kanssa seuraavan vuoron.
Hänen koholla oleva ylähuulensa osoitti alussa jonkinlaista jälkeä
lapsuuden uhmasta; mutta sitte ilme hänen kasvoissaan tyyntyi ja kävi
vakavammaksi.
Seisoessani siinä syventyneenä katselemiseen ja luultavasti rasittuneena
monista vaihtelevista mielenliikutuksista, tunsin yhtäkkiä tuota
painostavaa, levotonta, onnettomuuden ja kauhun tunnetta, joka aina käy
näkyjeni edellä.
Koetin päästä ulos salista, mutta Susannan tanssiessa Martinezin kanssa
näin hänen kasvonsa kalpeina kuin ihmeen kauniin kuolleen kasvot, ja
viheriä seppel keveine, valkoisine kukkineen riippui hänen hiuksissaan
kuin märkä meriruoho. Näytti siltä, kuin valuisi hänestä vettä.
Veri syöksähti sydämeeni. Sali milloin musteni, milloin säkenöiden kuin
tuhansista tulista pyöri silmieni edessä tanssivien parien mukana.
Olisin varmaankin pyörtynyt ovensuuhun, ellei tohtori olisi tarttunut
käsivarteeni ja vienyt minut viileään käytävään ja sieltä pieneen
vierashuoneeseen, missä hän antoi minulle vettä juodakseni ja pani minut
vuoteelle lepäämään.
Kun hän puoli tuntia myöhemmin palasi luokseni ja huomasi minun
toipuneen, istui hän ystävällisenä ja lempeänä vuoteeni ääreen ja alkoi
vilpittömällä tavallaan puhua minulle, kuten hän sanoi, suoraan mitä
hänellä oli sydämellään.
Hän oli tänä iltana -- kertoi hän, miettivästi niistäen saksilla
kynttilää, jonka hän luultavasti voidakseen paremmin tarkastaa minua oli
ottanut peilipöydältä ja nyt piti kädessään -- aina siitä asti kun
astuin saliin pitänyt minua silmällä ja luuli ymmärtävänsä, että minä
ihailin kaunista Susannaa ja olin mustasukkainen nuorelle Martinezille.
Hän oli sitäpaitsi ennenkin kuullut vähän samasta asiasta huhuttavan.
Tämähän oli sellaista, joka nuorelle ihmiselle yleensä on vain hyväksi
ja vaikuttaa häneen kehittävästi, mutta minun luonteelleni ja
taipumuksilleni olivat tällaiset kiihoittavat mielenliikutukset vain
mitä suurimmaksi vahingoksi; hänellä oli, ikävä kyllä, -- lisäsi hän
hiljaa -- kokemuksia tältä alalta oman äitiraukkani elämästä. Sillä se
seikka, että hän minun lapsena ollessani oli huomannut oman
mielisairautensa menneen perinnöksi minulle, oli ollut vain satunnaisena
syynä siihen, että hän menetti järkensä.
Lääkärinä ja ystävänä hän tahtoi puhua tästä minulle nyt, jolloin vielä
saatoin estää tuon tunteen juurtumista sydämeeni. Ja hän tahtoi puhua
tästä ei yksin minun, vaan myöskin Susannan tähden, josta hän piti
paljon ja jonka hän ei mielellään näkisi joutuvan sellaiseen, josta
ihmisten silmillä katsottuna johtuisi vain surua ja murhetta.
Erästä toista seikkaa oli minun myöskin mietittävä -- jatkoi hän hetken
perästä, ikäänkuin ensin epäiltyään, puhuisiko hän asiansa loppuun asti
-- nimittäin, että onneton perinnöllinen taipumukseni teki
epäilyksenalaiseksi, oliko minulla oikeus ollenkaan ajatellakaan
naimisiin menoa; sitä voisi -- hän valaisi asiaa liikkeellä aivan kuin
hän kynttilän suhteen olisi toimittanut viimeisen, ratkaisevan
leikkauksen -- tuomita samalla tavalla kuin jos pitaalitautinen menee
naimisiin huolimatta siitä, että hänen tautinsa siten kulkee perintönä
lapsille. Kuitenkaan ei minun pitäisi -- tätä sanoen hän nousi ja laski
lohduttavasti kätensä olkapäälleni -- ottaa tätä asiaa kovin raskaasti.
Karvaat lääkkeet -- ja karvas oli ikävä kyllä tässä tapauksessa totuus
-- ovat useimmiten hyödyllisimmät, ja minun sairaaloiselle,
haaveksivalle luonteelleni oli peittämätön kova todellisuus hänen varman
ja kypsyneen vakaumuksensa mukaan ainoa pelastuksen ja parantumisen
keino.
Kynttilän valossa minua hetkisen katseltuaan hän poistui, vakavasti
minulle päätään nyökäyttäen. Hän kyllä ymmärsi, etten minä sillä
hetkellä kyennyt vastaamaan enkä puhumaan hänen kanssaan.
Hän oli kaikessa ystävyydessä antanut kuoliniskun kaikille unelmilleni
ja haaveilleni.
Isku oli huumannut minut, vaikken vielä ollut täysin tajunnut sen
merkitystä. Elämäni vanha onnettomuusaavistus oli nyt vihdoinkin
toteutunut. Susanna oli siis sittenkin ollut minulle vain lainattu
auringonvalo, jonka todellisuus oli sammuttava.
Sillä aikaa kun minä, musiikin heikosti kaikuessa tanssisalista, enemmän
sisällisellä katseellani näin kuin ajatuksillani tajusin tämän
tosiasian, lepäsin minä täysin tyynenä tuntien vain jäätävän
tuskallisesti, mitenkä minä vähitellen ikäänkuin kuolin pois kaikesta,
mitä maailmassa olin rakastanut. Tuntui siltä, kuin koko ruumiini
kangistuisi surusta ja Susannan kuolonkalpeat kasvot tuntuivat minusta
nyt aivan luonnollisilta; eihän rakkauteni enään ollut muuta kuin mennyt
tarina.
Maatessani siinä hämärässä horrostilassa, jolloin kaikki ulkonainen
näyttäytyi minulle kuin sumun peittämänä, avautui ovi ja nainen astui
huoneeseen. Hän kiinnitti peilin edessä muutamalla nuppineulalla
nopeasti tanssipuvusta irtautuneen koristeen, mutta säikähti nähdessään
jonkun puolipimeässä makaavan vuoteella.
Tunsin Susannan, ja näytti siltä, kuin hänkin aavistaisi minun olevan
siinä, sillä hän lähestyi hiljaa ikäänkuin tarkastellen ja kuiskasi
nimeni.
Luultavasti hän, kun ei vastausta kuulunut, arveli minun nukkuvan.
Silmänräpäyksen hän seisoi hiljaa vierelläni ikäänkuin miettien, sitten
hän kumartui minua kohti, niin että tunsin hänen lämpöisen
hengityksensä, painoi keveän suutelon otsalleni ja poistui.
* * * * *
Joulukutsut kestävät täällä pohjoisessa tavallisesti pari päivää,
monasti useampiakin. Tällä kertaa päätettiin, että me isäni ja herra
Martinezin kiireellisten asiain vuoksi lähtisimme jo seuraavan päivän
iltahämärässä tuolle viisi neljännespeninkulmaa pitkälle kotimatkalle,
kun taas useammat muut vieraat jäivät vielä seuraavan päivän yli.
Pappilalaiset sitävastoin olivat kutsutut jäämään ylhäisten vierasten
seuraksi koko viikon ajaksi aina lauantaihin asti.
Päivälliskestien jälkeisenä päivänä lähti pappi rouvineen vierailemaan
erään lähistössä asuvan perheen luokse. Susanna jäi kotiin.
Kuten muut vieraat olin minäkin nukkunut kauan, aina aamupäivään saakka.
Mutta koko ajan olivat tohtorin sanat, että minun asemani oli
samanlainen kuin spitaalisen, tykyttäneet päässäni kuin paise, yhä
kovemmin ja tuskallisemmin, voittaen kaikki muut ajatukseni, kunnes
yhdellä iskulla niiden merkitys koko julmassa totuudessaan selveni
minulle.
Rakastinhan Susannaa tuhat kertaa enemmän kuin itseäni -- mitenkä siis
tahtoisinkaan itsekkäästi sitoa hänen nuorta elämäänsä mielisairaaseen
mieheen vain siksi, että tämä mies olin minä itse! Ja voisihan tapahtua,
että mielisairauteni ajan kuluessa kiihtyisi vielä pahemmaksikin.
Aloin tuntea, miten voimani uhrautua Susannan hyväksi kasvoi, ja samalla
laskeutui virkistävä, kirkas rauha sieluuni. Olihan tämä sittekin vain
parasta minkä tiesin, uhrata elämäni Susannalle, ja tämä ajatus kasvoi
lopulta melkeinpä pyhäksi uhrautumishaluksi. Iltahämärässä, muiden
ollessa kävelemässä, sain sitte tilaisuuden puhua hänen kanssaan.
Päätökseni oli kaikessa tapauksessa tehty; ja yksinkertainen aikomukseni
oli puhua hänelle kaikki suoraan ja vakavasti. Sillä en millään ehdolla
tahtonut häntä missään suhteessa pettää.
Susanna oli sinä päivänä puettuna mustaan silkkiseen rippihameeseensa,
joka soveltui niin kauniisti hänen vartalolleen; hänellä oli pitsikaulus
ja kapeissa hihoissa pitsikalvosimet. Hiukset olivat kiinnitetyt
päälaelle hopeanuolella kuten tanssiaisissakin, vaan muita koristeita
hänellä ei ollut.
Hän istui miettiväisenä kuunnellen minua vasta sytytetyn uunin edessä,
johon molemmat olimme istuutuneet. Joka kerran kun hän nojautui
eteenpäin uunissa leimuavaa tulta kohti, loi se valonsa hänen
ilmeikkäille kasvoilleen, minun kuvaillessani hänelle totuudenrakkauden
pakosta ehkä liiankin synkillä väreillä sairaaloista mielentilaani ja
kertoillessani, mitä tohtori oli siitä sanonut.
Näin hänen kasvojensa puhuessani käyvän yhä kalpeammiksi ja
vakavammiksi, kunnes hän vihdoin, käsivarret polvia vasten nojautuneina,
peitti kasvot käsiinsä, niin etten saattanut nähdä muuta, kuin että
hänen huulensa vapisivat ja että hän itki.
Kun olin ennättänyt tohtorin sanoihin, että asemani oli kuin
spitaalisen, ja kun lohduttavasti koetin selittää hänelle, että Jumala
siis itse oli asettanut esteen meidän yhtymisellemme ja että me
oikeastaan kaiken aikaa, paitsi näitä kahta viimeistä vuotta, olimme
rakastaneet toisiamme kuin veli ja sisar -- silloin hän yhtäkkiä
kiivaasti kohotti päänsä, niin että saatoin katsoa suoraan hänen
kyyneltyneisiin silmiinsä, kiersi käsivartensa kaulaani ja pakotti minut
polvilleni eteensä.
Hän painoi kiihkeästi pääni sykkivälle rinnalleen, ikäänkuin hän olisi
tahtonut suojella minua kaikkia niitä vastaan, jotka tahtoivat tehdä
minulle pahaa.
Sitte hän kädellään pyyhkäsi tukan otsaltani -- tunsin hänen kyyneltensä
putoilevan kasvoilleni -- ja hän toisti uudelleen ja uudelleen,
ikäänkuin hän olisi ollut suunniltaan, kiihkeän hyväilevästi sanansa,
ettei kukaan maailmassa saisi riistää minua häneltä.
Tämä oli väsyneelle, kidutetulle mielelleni liiaksi; tarttuen molempiin
hänen käsiinsä painoin kasvoni niitä vastaan ja itkin, pääni hänen
sylissään.
Itkuni kävi yhä kiivaammaksi, kunnes se lopulta kiihtyi epätoivoisiin,
kouristuksentapaisiin nyyhkytyksiin, joita en enää voinut hallita ja
jotka varmaankin säikäyttivät Susannaa; sillä hän koetti minua
rauhoittaa, kutsuen minua nimeltä ja suudellen minua kuin lasta,
saadakseen minut tyyntymään.
Itkun tarve oli minussa kuitenkin niin ääretön, ettei se enää ollut
hillittävissä.
Kun vihdoinkin aloin rauhoittua, kiersi hän taasen kätensä kaulaani
tahtoen täten kääntää huomioni siihen, mitä hän aikoi sanoa, kumartui
eteenpäin ja katsoi minua kauan silmiini, somissa, liikutetuissa
kasvoissaan sydämellisen rukoileva, mutta samalla lujatahtoinen ilme.
Minun täytyi uskoa -- hän vihdoin vakuutti heittäen päänsä taaksepäin
tavalla, joka aina antoi hänen sanoilleen suuremman ponnen -- että hän
mitä meihin molempiin tuli, paljoa paremmin kuin kukaan lääkäri tiesi
Jumalan tahdon, ja ainoastaan Hänen tahtoaan tuli meidän tässä asiassa
kuunnella, eikä minkään lääkärin ihmisviisautta. Minä olinkin monessa
suhteessa niin perin lapsellinen, että minulle saattoi uskotella
melkeinpä mitä tahansa.
Sellaiset ihmiset kuin tohtori, hän väitti, eivät rakkaudesta mitään
ymmärtäneet. Jos minä olisin ollut terve ja iloinen, olisi varmaankin
Jumalan tahto ollut, että hän jakaisi kaiken hyvän minun kanssani --
lienee kai sitte myös Jumalan tahto, että hän samalla rakkaudella saisi
jakaa myöskin suruni ja sairautenikin. Mutta juuri tässä suhteessa
tohtori -- hänen suuttumuksensa tohtoriin nähtävästi kasvoi mitä enemmän
hän häntä ajatteli -- oli toista mieltä Jumalan kanssa.
Sitäpaitsi hän varmasti uskoi -- hänen äänensä kävi tätä sanoessaan niin
ihmeen sydämelliseksi ja lempeäksi, aleten melkeinpä kuiskaukseksi --
että meidän rakkautemme oli minulle parempi parannuskeino, kuin ikinä
mikään lääkärin keksimä. Kaikessa tapauksessa hän tunsi, että hän itse
joutuisi sekä sairaaksi että ihan epätoivon valtaan, jos minä en häntä
enään rakastaisi, sillä sitähän me olimme tehneet aina pienestä pitäen
ja siksi olikin nyt liian myöhäistä koettaa meitä erottaa.
Yksi asia oli myöskin nyt päätettävä -- tätä sanoessaan saivat hänen
kasvonsa tuon lujan taipumattoman ilmeen, joka muistutti hänen isäänsä
-- että tästä oli mahdollisimman pian ilmoitettava hänen isälleen.
Molempien meidän tähden ei sitä enää saisi salassa pitää. Hänen isänsä
piti hänestä niin paljon, ja pahimmassa tapauksessa hän vakavasti tahtoi
sanoa isälleen, ettei siitä mitään hyötyä koituisi hänelle enempää kuin
kenellekään toiselle -- hän tarkoitti äitiänsä -- jos he koettaisivat
lääkärin avulla riistää minut häneltä.
Mistään sisaren ja veljen välisestä rakkaudesta, kuten hän halveksivan
ivallisesti sanoi, hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan; ja ikäänkuin
tehdäkseen tyhjäksi koko ajatuksen hän, nousten suoraksi eteeni ja
hartaasti katsoen minua silmiini, pyysi minua suutelemaan häntä sen
asian vakuudeksi, että kaikesta ja kaikista huolimatta aina pysyisimme
uskollisina kihlautuneina, vaikka minä en koskaan tulisikaan niin
terveeksi, että kerran täällä maan päällä voisimme mennä naimisiin.
Minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja suutelin häntä lämpimästi
kerran, kaksi, kolme kertaa, kunnes Susanna irtautui minusta.
Hänen puhuessaan oli minulle selvinnyt, että hän voimakkaalla,
terveellä, lempeällä luonteellaan taisteli meidän molempien puolesta,
puolustaen oikeutta, jota ehkei sanoilla voitu todistaa, mutta jonka
pyhyyden tunsin olevan kaikkien mutkikkaitten todistusten yläpuolella.
Omistin nyt Susannan paljoa syvemmin ja todellisemmin, kuin mitä koskaan
olin uneksinutkaan; sillä nyt minä ymmärsin, että kaikki se, jota voisi
sanoa ritarilliseksi uhrautumiseksi minun puoleltani, oli paljon
alhaisempaa kuin meidän rakkautemme, oli yksinkertaisesti arvoton
loukkaus sitä kohtaan.
Todellisessa rakkaudessa kantavat molemmat yhdessä ristiä, ja se, joka
ritarillisesti tahtoo sitä yksin kantaa, riistää vain toiselta osan
hänen pyhimmistä oikeuksistaan.
* * * * *
Tunti tämän uudistettuihin lupauksiin ja vakuutuksiin päättyneen
kohtauksen jälkeen istuin minä melkeinpä pilkkosenpimeänä talvi-iltana,
jota vain lukemattomien pienten, harmaitten pilvien takana kiertävä kuu
valaisi, isäni ja molempien Martinezien kanssa viisihankaisen veneemme
perässä.
Isäni istui harvasanaisena perää pitämässä, ja miehet soutivat venettä
salmesta puhaltavaan kovaan vastatuuleen saadakseen loppumatkaksi tuulta
purjeisiin.
Istuin hiljaa ajatellen kaikkea sitä, mikä tällä lyhyellä vieras
käynnillä oli tapahtunut, ja minä tunsin itseni sanomattoman
onnelliseksi.
Keskiyön aikaan tulimme kotiin. Koetin pysyä valveilla saadakseni
ajatella Susannaa ja sitä, mitä hän oli minulle puhunut, mutta
vaivuinkin sikeään uneen ja heräsin mieli täynnä terveyttä, onnea ja
iloa, sellaista, jota tuntee vain se, jolle on suotu onnellisen ihmisen
virkistävä uni.
Näin kävi joka yö. Nukuin ennenkuin olin ennättänyt Isämeidän loppuun,
aloin aamuni laulelulla ja olin koko päivän melkeinpä vallattoman
iloinen, keveä ja työnhaluinen.
Kävi toteen mitä Susanna oli sanonut, että rakkaudestamme koituisi
minulle terveydenlähde, tehokkaampi kuin mitä mikään lääkärin viisaus
olisi voinut keksiä.
Kymmenes luku.