Senjenissä Hindön pohjoispuolella sijaitsee Trondenæsin kirkko ja
pappila.
Tämä kirkko on kerran ollut kristinuskon pohjoisimpana rajalinnana, on
seisonut siinä valkoisine torneineen, kauas kaikuvine kelloineen ja
pyhine lauluineen mahtavana kuin jättiläispiispa valkeassa
messukaapussaan, kantaen pyhän Olavin kristittyä vihkimistä ja pyhää
alttarinvaloa kauas lappalaispeikkojen pimeyteen.
Minä muistelen mielelläni tätä kirkkoa ja sen ympäristöä, sillä niinä
kahtena vuotena, jolloin oleskelin Trondenæsissä, tämän paikan
herättämät mahtavat mielikuvat vaikuttivat voimakkaasti mieleeni. Ontto
maa, jossa luultiin maanalaisia holveja olevan, oli minusta suljettu
luola, täynnä salaisuuksia, ja kirkossa, jonka hiljaisuutta usein etsin,
loi päivänvalo välistä kummallisia varjoja käytäviin ja komeroihin,
aivankuin olisi niissä liikkunut olentoja muinaisilta ajoilta.
Hyvällä menestyksellä luin latinaa ja kreikkaa rakastettavan,
tietorikkaan papin johdolla, jonka luona minä asuin, ja muita aineita
opetti minulle eräs seminaarinopettaja. Mutta lomahetkinä etsin aina
noita paikkoja, joissa mielikuvitukseni niin erinomaisesti viihtyi, ja
tästä syystä ei Trondenæs suinkaan ollut sairaaloiselle mielelleni
soveltuva paikka.
Hermostunut haaveilevaisuuteni oli, kuten myöhemmin olin huomannut,
jossakin yhteydessä kuunvaihdoksen kanssa. Sellaisina aikoina
vaikuttivat mainitut paikat minuun vastustamattomalla vetovoimalla;
salaa minä hiivin pois yksinäisyyteen ja saatoin istua siellä
tuntikausia, vaipuneena kaikenlaisiin mielikuvitukseni luomiin hämäriin
haaveiluihin. Näiden joukossa ilmestyi Susannankin hento olento, jonka
minä välistä näin liitelevän suoraan minua kohti, ilman että kuitenkaan
koskaan sain selvästi nähdä hänen kasvojaan.
Toisen vuoden kevätpuolella istuin kerran keskipäivällä tuollaisen
sairaaloisen mielentilan valtaamana kirkossa eräällä pääalttarin lähellä
olevalla korokkeella, mietteisiin vaipuneena Susannan sininen risti
kädessäni.
Silloin kiintyi katseeni erääseen suureen, hämärään kuvaan alttarin
toisella puolella olevassa seinässä, minkä kuvan usein olin nähnyt,
ilman että se minuun oli tehnyt erityistä vaikutusta. Se esitti
luonnollisessa koossa marttyyria heitettynä orjantappurapensaaseen,
jonka terävät piikit, pitkät kuin tikarit, monessa kohden tunkeutuivat
hänen ruumiiseensa; mutta siitä huolimatta hän ei voinut valittaa, sillä
suuri, hirmuinen, tuskaa tuottava piikki tunkeutui sisään leuan
alapuolelta pistäen ulos hänen avonaisesta suustaan.
Näitten kasvojen ilme kävi minulle yhtäkkiä kauhistuttavaksi.
Se kohdistui minuun jonkinlaisella salaisella ymmärtämyksellä, aivan
kuin olisin ollut tuolle marttyyrille tuskien toveri, joka oli perivä
hänen paikkansa, kun hän kerran oli loppuun taistellut. Oli mahdoton
irroittaa katsetta kuvasta, se sai eloa, milloin lähestyen yhä
lähemmäksi, milloin häviten kauas hämäryyteen, jonka omat hämmentyneet
aivoni loivat ympärilleni.
Tuntui siltä, kuin tätä kuvaa katsellessani olisi paljastunut osa oman
sieluni salaisuuksia, ja ainoastaan suurella tahdon ponnistuksella,
jonka pelko liiallisesta syventymisestä omiin mielikuvituksiin aiheutti,
kykenin siitä irtaantumaan.
Kun taasen käännyin, seisoi keskellä kirkasta valoa, joka etumaisen
kirkonpenkin luona olevasta ikkunasta tulvi sisään, ruusua kantava
nainen.
Hänen katseensa oli sanomattoman surullinen, aivan kuin hän olisi
tuntenut minun ja tuon taulun välillä olevan yhteyden, ja kuin tuo ruusu
hänen kädessään vain olisi ollut pienoiskuva siitä
orjantappurapensaasta, jossa marttyyri mateli.
Kirkon yksinäisyydessä valtasi minut äkkiä sanomaton näkymättömien
henkien pelko, silmitön kauhu, joka sai minut kiireesti pakenemaan ulos
vapaaseen ilmaan.
Ulos päästyäni huomasin kadottaneeni Susannan sinisen ristin. Se oli
varmaankin pudonnut kirkossa korokkeelle, jolla olin istunut. Tällä
hetkellä, jolloin kauhu vielä kuohui veressäni, en mistään hinnasta
olisi lähtenyt takaisin kirkkoon -- paitsi Susannan sinisen ristin
tähden.
Löysin sen lattialta, kun vihdoin täysin tyyntyneenä etsin sitä siltä
kohdalta, jossa olin istunut.
Toisen kerran, syksyllä pari kuukautta ennen kotiinlähtöäni, kävi
hermostoni sairaaloisuus samalla tavalla ilmi.
Käydessään asialla papin luona oli muuan talonpoika sitonut
maitosilmä-hevosensa kirkkomaan aitaukseen. Minä jäin sitä katselemaan;
mutta sen kuollut ilmeetön katse seurasi minua sitte koko päivän.
Minusta tuntui, etteivät tuon hevosen silmät katselleetkaan ulospäin,
vaan sisäänpäin näkymättömään maailmaan, ja että se oli valmis, jos
ajaja vain unohti ohjakset, heti poikkeamaan varsinaiselta maantieltä
tuonen tielle, jota kuolleet kulkevat.
Kun sitte nämä kuvat mielessäni iltapäivällä istuin papin luona, missä
keskusteltiin kaikenlaisista asioista, näin yhtäkkiä edessäni kotoa
tutut kasvot, kalpeat ja rasittuneet, ja kohta sen jälkeen selveni
minulle, että nämä kasvot olivat miehen, joka paraikaa taisteli
epätoivoissaan päästäkseen meren kuohuvasta aallokosta tarttumaan kiinni
kallioon.
Tämä mies ei voinut olla kukaan muu kuin meidän Antti-renki.
Hän kiinnitti puoleksi lasimaiset, puoleksi sarvimaiset silmänsä minuun
taistellessaan siinä kykenemättömänä pelastamaan itseänsä; sillä jokin
hänen jaloissaan, jota minä en voinut nähdä, esti häntä siitä. Hän
näytti myöskin tahtovan sanoa minulle jotakin.
Näky kesti vain silmänräpäyksen. Mutta tuskallinen, melkeinpä sietämätön
tunne siitä, että sillä hetkellä jokin onnettomuus oli tapahtumassa
kotonani, ajoi minut ulos huoneesta levottomana kuljeksimaan metsässä
koko loppupäivän.
Kun palasin kotiin, kysyttiin minulta, mikä minuun oli tullut, kun aivan
kalmankalpeana olin rynnännyt ovesta ulos.
Kaksi viikkoa tämän jälkeen tuli kotoa surullinen kirje. Isäni jahti
»Toivo», joka senaikaisen tavan mukaan oli vakuuttamaton ja suurimmaksi
osaksi kuljetti lastina kalaa, jonka hän omaan laskuunsa oli ostanut,
oli matkalla Bergeniin tehnyt haaksirikon Stat-merellä. Laiva oli saanut
vuodon, ja myöhemmin iltapäivällä se oli kuljetettava satamaan. Miehistö
oli pelastunut, mutta Antti-rengiltä olivat molemmat jalat katkenneet.
Tämä haaksirikko antoi isäni varallisuudelle ensimäisen tuntuvan iskun.
Seuraavana vuonna sattui toinen, kun »Sovinto»-niminen jahti samalla
tavalla hävisi, ja kolmas ratkaiseva isku kohtasi meitä hallituksen
vihdoin päätettyä, ettei meidän kauppapaikasta tulisikaan
höyrylaivasatamaa.
Kahdeksas luku.