Oli kaksi päivää jälellä siksikun minun oli matkustettava Trondenæsiin
jahdilla, joka oli valmiina lähtemään pohjoiseen.
Neuvotonna miettiessäni keinoa päästä Susannan puheille vielä kerran
ennen lähtöäni, saapui lukkarilta sana, että minä välttämättömästi
tulisin käymään hänen luonaan seuraavana päivänä täsmälleen klo 11;
myöhemmin hän ei ollut kotona.
Samana aamupäivänä kun tämä kutsu saapui, oli Susanna käynyt
lukkarilassa. Hän oli sanaakaan sanomatta istuutunut pöydän ääreen,
kasvot käsien peitossa.
Kun säikähtynyt lukkari sitte alkoi tutkistella sydänkäpyänsä joksi hän
nyt huolissaan tyttöä nimitti -- oli hän vihdoin kohottanut kyyneltyneet
silmänsä ja sanonut itkevänsä siksi, että hän oli niin kovin, niin perin
onneton.
»Mutta miksikä niin, rakas Susanna?»
»Siksi», puhkesi hän äkkiä puhumaan, »siksi että David pitää minusta ja
minä hänestä, ja me olemme kihloissa, mutta kukaan ei saa siitä tietää
paitsi Te, lukkari -- ja ettehän Te tahdo meitä ilmaista?»
Tätä kysyessään hän heittäytyi itkien tytön tunnustuksesta säikähtyneen
ja hämmentyneen lukkarin kaulaan, joka kuitenkin jo tunsi itsensä
voitetuksi, ennenkuin hän edes oli selvillä siitä, minkä asian puoleen
hän antautui.
Hän asetti Susannan taas istumaan, puhutteli ja lohdutteli häntä, kunnes
hänessä itsessään alkoi kypsyä viisas vastaus, että näitä kahta
lähestyvää eron vuotta meidän nyt oli käytettävä koetusvuosina, ja että
meidän sillä ajalla siis ei pitäisi toisillemme kirjoittaa.
Sen sijaan oli lukkarin kuitenkin luvattava, että me seuraavana
aamupäivänä saisimme edes hetkisen tavata toisiamme, tehdäksemme
viimeisen sopimuksen ja jättääksemme toisillemme jäähyväiset; vielä
lupasi lukkari minun poissaollessani kertoa Susannalle kaikki, mitä hän
minusta sai kuulla.
Kun seuraavana päivänä tulin lukkarin luokse, tapasin hänet istumassa
keinutuolissaan hyvin vakavana ja miettiväisenä, käsivarret polviin
nojautuneina ja tuijottaen alas hiekalla peitetylle lattialle, jolle
ikäänkuin juhlaa varten oli sirotettu kuusenhavuja.
Minun tuloni ei näyttänyt häiritsevän häntä hänen mietteissään,
vaikkakin pieni päännyökkäys minun sisäänastuessani osoitti, että hän
kuitenkin oli huomannut minut.
Hän heilutteli viuluansa hitaasti edestakasin kädessään, joka
heilahdukselta sitä hiljaa näpäyttäen, niin että se muistutti vienoa
kirkonkellojen soittoa. Hänen lempeät harmaat silmänsä katselivat
miettien ja tutkien minua, ikäänkuin hän nyt vasta olisi ensi kerran
minut nähnyt, ja hieno hymy todisti, ettei hän ollut aivan tyytymätön
tutkimisensa tulokseen.
Kohta sen jälkeen ilmestyi varjo ovelle ja hämmästyksekseni astui
Susanna sisään.
Hän tuli nopeasti ja punastuen suoraan luokseni, ja tarttuen käteeni hän
sanoi:
»Rakas David, lukkari tietää kaiken; hän on sallinut meidän täällä sanoa
toisillemme jäähyväiset.»
»Niin, sen olen kyllä tehnyt, lapseni», virkkoi lukkari, »mutta vain
lyhyet, koska Susanna sitä niin hartaasti pyysi, ja siksi, että te
molemmat tietäisitte mitä minä, tätä asiaa tarkoin punnittuani, siitä
ajattelen.»
Ja sitte hän piti meille pienen puheen selittäen, ettei hän meidän
rakkaudessamme mitään pahaa nähnyt, vaikka me tietysti olimme sellaiseen
vielä kovin nuoria.
Se seikka, ettemme tästä suhteestamme mitään vanhemmillemme ilmoittaneet
oli, hän toivoi -- ja hän oli tätä asiaa perinpohjin ajatellut --
myöskin anteeksiannettava, koska he tuskin olisivat asiaa edes vakavalta
kannalta ottaneet ja niin muodoin ehkä vain meidän tunnettamme
loukanneet.
Minkäänlaisten salaisten rakkauskirjeitten välittäjäksi, kuten Susanna
oli pyytänyt, hän ei tahtonut ruveta, ei itsensä eikä meidän vuoksemme,
sillä meidän tuli nyt käyttää näitä kahta koetusvuotta tutkiaksemme,
oliko meidän rakkaudessamme vakavuutta vai oliko se vain noita
lapsellisia mieltymyksiä, jotka pian taas mielestä haihtuvat.
Näin sanoen poistui vanha hyväntahtoinen lukkari huoneesta.
Kun olimme jääneet yksin, kertoi Susanna minulle kuiskaten, miksi hän
oli uskaltanut ilmaista salaisuutemme lukkarille.
Kotona hän näet oli kuullut, että lukkari kerran nuoruudessaan oli ollut
onnettomasti rakastunut ja että tämä oli syynä siihen, ettei hän koskaan
ollut tahtonut mennä naimisiin ja että hänestä sittemmin oli tullut niin
omituinen mies.
Tämän jälkeen hän kiireesti otti taskustaan -- hän käytti vielä vanhaa,
siniruutuista, lyhyttä hamettaan, joka oli loppuun kulutettava, mutta
tukka oli kääritty aikuisten sykerölle -- pienistä sinisistä
lasihelmistä tehdyn ristin, jota minun tuli kantaa kaulassani lähinnä
rintaa silkkinauhassa; senkin hän veti esiin taskustaan.
Tuosta sisältörikkaasta piilopaikasta hän sitte myöskin suurella
vaivalla sai esiin pienet sakset.
Hän tahtoi minulta hiussuortuvan -- juuri tuon mustan tuolla ohimollani,
jota hän jo kauan oli katsellut ja jota hän aikoi kantaa
ripillepääsypäivänä saadussa medaljongissaan.
Kun minä korvaukseksi pyysin häneltä kihermäänsä, jota minä puolestani
myöskin kauan olin katsellut, hän ei pitänyt sitä tarpeellisena, koska
helmiristi, jonka vastikään olin saanut, oli pujotettu hänen hiuksiinsa.
Sitte oli vielä eräs asia, joka minun oli hänelle luvattava ja jonka hän
oli keksinyt istuessaan kotona ompelunsa ääressä, missä hän aina
ajatteli niin paljon.
Minun oli näet ylioppilaaksi tultuani lahjoitettava hänelle kultainen
kihlasormus, jonka sisään toiselle puolelle oli piirrettävä: David ja
Susanna ja toiselle puolen: Kuten David ja Jonatan.
Vanhempiemme riitaisuus oli johtanut hänet tähän ajatukseen.
»Mutta», keskeytti hän puheensa, »ethän sinä kuuntelekaan mitä minä
sanon, David.»
Minä seisoin todellakin siinä aivan toista ajatellen; mietin,
uskaltaisinko suudella häntä jäähyväisiksi. Muistin kesäpäivää
Menninkäissaarilla.
Samassa kuului oven ulkopuolelta askelten rapinaa portailla, mikä
merkitsi, että lukkarin mielestä meidän jo oli aika lopettaa, ja
pettymyksekseni Susanna heti kiirehti pistämään lahjat, joita hän vielä
piteli kädessään, povitaskuuni.
Hän oli töin tuskin ennättänyt sen tehdä, kun lukkari astui sisään
sanoen, että nyt oli meidän erottava.
Susanna katsoi ensin lukkariin, sitte minuun, kalpeana ja kyyneltyvin
silmin. Tuntui siltä, kuin olisi hänelle nyt vasta täysin selvinnyt,
että eronhetki oli tullut.
Hän teki äkkinäisen liikkeen -- nähtävästi hän aikoi langeta kaulaani,
mutta hillitsi itsensä lukkarin läsnäolon vuoksi.
Hän vain tarttui käteeni, vei sen sanaakaan sanomatta silmilleen ja
kiiruhti pois.
Tämä oli enemmän kuin mitä minä jaksoin kestää, ja luulen, että se oli
sitä vanhalle lukkarillekin. Hän käveli edestakaisin hiljaa näpäytellen
viuluaan ja minä itkin pöydän ääressä suruni valtaamana.
Ennenkuin lähdin soitti hän minulle kauniin laulun, jonka hän oli
sepittänyt kaksikymmenvuotiaana.
Laulu vaikutti minuun syvästi, sillä minusta tuntui, että se lauloi
Susannasta ja minusta; se kaikui mielessäni vielä kauan sen jälkeen,
niin että lopulta osasin sen ulkoa.
»Tähän kuuluu kyllä vielä toinenkin», selitti hän lopetettuaan, »mutta,
jatkoi hän hetken mietittyään kuin raskaan muiston valtaamana, »se
toinen ei ole iloinen eikä se nyt sovi sinulle.»
Kun jahti seuraavana aamuna nosti purjeensa, heilui pappilan
salinikkunasta nenäliina ja laivasta vastasi kiiltolakki.
Seitsemäs luku.